Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
HUOMIO oppilaat! Kirjoitusrajoite voimassa 17.1.-3.5.2015. Jokainen oppilas saa kirjoittaa korkeintaan yhden tarinan viikossa! Kiitoksia.

April Mountain

Black Fighter

Nimi: April Mountain
Syntymäpäivä: 13. syyskuuta

Luokka: 2.
Valinnaisaineet: hevosten historia, hoitaminen ja saksa

Poolopaikka: hyökkääjä-puolustaja hevosella Super Archibald
Kerhot: ruokakerho ja lukupiiri

Tili: £140
Tarinat: 4/6
Ansaitut tupapisteet: 10

Ratsastuskokemus

April on puuhaillut hevosten kanssa siitä asti, kun tyttö on osannut omilla jaloillaan kulkea. Hän on ollut tätinsä tallilla ensin vain rapsuttelemassa hevosia, mutta myöhemmin pääsi myös harjaamaan, hakemaan poneja tarhasta ja auttamaan tallitöissä. April oli kolmen vanha, kun hän istui ensimmäistä kertaa yksin ponin selässä ja siitä alkoi tytön rakkaus hevosiin ja ratsastamiseen. Viisi vuotta täytettyään April pääsi ihan oikeille ratsastustunneille eikä pyörinyt enää vain tätinsä opeissa. Tyttö on oppinut käsittelemään taitavasti monenlaisia hevosia. April ei ole koskaan nauttinut sileällämenosta kauheasti, joten hän painottuu enemmän maastoiluun, esteisiin sekä maasta käsin puuhailuun. Tasoltaan April on kouluratsastuksessa helppoB, esteratsastuksessa 90cm ja maastoesteillä 70cm.

Luonne

April on vieraiden seurassa hiljainen ja huomaaton, mutta omissa piireissään tytöstä kuoriutuu pahimman luokan säheltäjä. April voi näyttää tuntemattomien silmiin hyvin ujolta ja jopa tylsältä ihmiseltä. Hän on harvoin se, joka ensimmäisenä suunsa avaa ja itsensä esittelee. April odottaa mielummin, että joku kysyy häneltä jotain ja hän voi näin olla varma, että hän ei avaa suutaan ainakaan täysin turhaan. Tyttö vastailee vieraille lyhyesti ja hiljaisen äänen vuoksi sanoista voi olla vaikea saada selvää.

Kun onnistuu voittamaan Aprillin luottamuksen, on käsitys tytöstä hyvin erilainen. Tyttö osaa arvostaa muita ihmisiä, vaikka onkin tuttujen ihmisten keskellä usein äänessä. Puheliaisuudestaan huolimatta April hallitsee kuuntelemisen taidon ja jopa nauttii siitä, kun saa kuunnella ja auttaa ystäviään. April taitaa myöskin heittäytymisen jalon taidon ja hänet onkin helppo yllyttää mukaan erikoisiinkin asioihin. Tyttö on kyllä rohkea, mutta ymmärtää kyllä yleensä, mikä on vielä järkevää. 

Vaikka April viihtyykin hyvin ystäviensä seurassa, suuret ihmisjoukot eivät ole ollenkaan hänen juttunsa. Tyttö vaatii myös omaa rauhaansa ja viettää näin ollen myöskin aika paljon aikaa omineen. April tykkää käpertyä istumaan sänkynsä nurkkaan viltin, kaakaomukin ja hyvän kirjan kanssa. Kuten tuosta varmaan voi päätellä, hän rakastaa lukemista, mutta myös kirjoittaminen on tytölle mieleistä puuhaa. Muita Aprilille tärkeitä asioita tietenkin hevosten lisäksi ovat luonto ja skeittaaminen.

Tallilla Aprilia näkee varsin usein, koska siellä hän oikeasti viihtyykin. Tyttö pyörii paljon tallilla siivoilemassa ja putsaamassa varusteita, mikä onkin aika erikoista, koska muuten siivoaminen ei ole Aprilin mieleen. Hevosten kanssa tyttö osaa toimia määrätietoisesti, mutta hellästi. Hänen hyvin helliltä näyttävien otteidensa vuoksi monet epäröivät antaa tytön käsiin vähääkään haastavampaa hevosta, vaikka kyllä April pärjää hyvin haastavienkin hevosten kanssa.

Ulkonäkö

April on hoikka tummanruskeat hiukset omistava tyttö, jolta löytyy pituutta vain noin 158 senttiä. Omalla pituudellaan tyttö ei siis voi ylpeillä, mutta hiusten pituudella se on kyllä mahdollista. Hänen tummat ja paksut hiuksensa ulottuvat auki ollessaan melkein lantiolle asti. Aprililla on vihreät silmät, joiden väristä monille tulee ensimmäisenä mieleen suuret nurmikentät. 

April ei juurikaan välitä siitä miltä näyttää ja onkin tottunut kuulemaan sanomista siitä, kun kulkee omia polkujaan tyylinsä kanssa. Meikkiä ei tytön kasvoilla nähdä kuin joskus harvoin joissakin juhlissa, mutta ei hän juhliinkaan aina meikkaa. Pienen vartalonsa April kätkee varsinkin vapaa-ajalla löysiin ja rentoihin vaatteisiin. Vaatteissa hän suosii paljon mustaa ja harmaata. Farkkuja, mekkoja tai hameita tyttö ei päälleen mielellään pue päälleen missään tilanteessa. Jos kuitenkin on pakko, niistä hänelle mieluisin on farkut. Aprillin hiukset ovat usein yhdellä löysällä letillä, joka pitää ne pois tieltä.

Kuva

Perhe

Aprilin perheessä on isä Robin sekä kuusi vuotta nuorempi pikkusisko Moira. Aprilin äiti kuoli hänen ollessa kahdeksan vanha. Äidin kuoleman jälkeen Robinilla ei enää juurikaan ollut kiinnostusta huolehtia lapsistaan, joten siitä lähtien ovat asuneet lähinnä tätinsä luona. Tädin, Eileenin lapset eli Aprilin ikäinen Sierra ja kahta vuotta vanhempi Unity ovat tytöille kuin oikeat siskot, vaikka todellisuudessa ovat vain serkkuja. Unityn koiraksi nimetty red merle-väristä tunnistettava australianpaimenkoira narttu Tara on Aprilille hyvin tärkeä

Muuta

✖ Aprilin lempivärejä edustavat musta, vihreä ja oranssi.
✖ April nimeää ketun voimaeläimekseen.
✖ Lempiruuan virkaa toimittaa kanapasta.
✖ April ei syö punaista lihaa.
✖ Siellä missä ei kehtaa kulkea ratsastusvaatteissa on Aprililla mukana skeittilauta.
✖ Pähkinät pelastavat aina päivän, jos Aprilta kysytään, mutta saksanpähkinöitä hän ei kuitenkaan voi sietää.
✖ Osaa soittaa jotenkin kitaraa sekä rumpuja.

Matka-arkku

Oppikirjat ja opiskeluvälineet

Harry Ryan: Hevosten historia II
Kaley Stone: Hevosten sairaudet

Lyijytäytekynä
Pyyhekumi
Penaali
A5-vihko

Tavarat

Opiston ratsastustakki

Nailonpäitset
Nailonriimunnaru
Pääharja
Pölyharja
Pehmeä luonnonharja
Kumisuka
Kaviokoukku

Yrtit ja uutteet

Ei tavaroita.

Arvosanat

Oppiaine Läksyt Kokeet Keskiarvo
Hevosten historia      
Hevosten sairaudet      
Hoitomenetelmät      
Luonnollinen hevostaito      
Ratsastus      
Yrttitieto      
Kehonkieli      
Rakenne ja anatomia      
Liikunta      

Ansiot

Ei ansioita.

Tarinakirja

 [ Kirjoita ]

Nimi: April Mountain

14.11.2017 20:47
Luku 5 ✖ Häiriköiden juhlaa

Mitä ihmettä minä olin taas mennyt tekemään. Se tuntui oikeasti todella hullulta. Vastahan olin väitellyt sitä asiaa vastaan todella ahkerasti. Olin nyt virallisesti Miraclen poolojoukkueen hyökkääjä-puolustaja. Eihän minun sinne pitänyt liittyä, mutta sinne minä nyt kuitenkin kuuluin. Pelkästään tuo pelipaikkani nimi kuulosti liian siansaksalta, vaikka siinä oli vain kaksi ihan ymmärrettävää sanaa. Edellenkin ajatus minusta heilumassa vieraan hevosen selässä mailan tuntui enemmän kuin hullulta. Onneksi minun mukaan saisin poolota aina sen saman hevosen kanssa, mikä vähän rauhoitti minua ja lievensi jännitystä. Nyt ei tarvinnut kuin odottaa kauhulla ensimmäisiä harjoituksia.
“Tykkäät kuitenki poolota”, oli moni sanonut minulle, kun en oikein ollut innostunut ajatuksesta.
Minulta ei selvästikään onnistunut huijaaminen mitenkään hyvin. Vaikka olin esittänyt, ettei minua kiinnosta, oli laji jo vetänyt minun kiinnostuksen puoleensa. Sen jälkeen ei ollut enää paluuta. Jaksoin kuitenkin edes epäillä, että ehkä pooloilusta voisi kuitenkin tulla ihan kivaa. En ehkä tippuusi ratsuni selässä ensimmäisissä harjoituksissa. Jotkut jopa vitsailivat, että minusta tulisi koulun uusi poolotähti, mutta sitä asiaa tuskin kukaan oikeasti uskoi.

Koulun halloweenjuhla oli ollut edellisenä päivänä, joten seuraavana oli odotettava joulua. Olin huomannut alkavani välillä odottaa joulua jo syyskuussa, mutta tänä vuonna se ei sentään ollut tapahtunut niin aikaisin. Halloweenista en ihan kauheasti välitä, mutta olihan juhla ollut ihan mukava hauskoine ohjelmineen. Ilta oli mennyt pitkälle ohjelman takia, joten aamulla ei kyllä ollut yhtään mieli nousta aamupalalle ja oppitunneille. Tänään oltiin kuitenkin jo palattu vapaapäivästä ihan normaaliin kouluarkeen. Tunneilla oli kyllä huomannut, että kaikki olivat olleet vielä väsyneitä vapaapäivästä. Lisää intoa joulunodotukseen toi se, että pääsisin tapaamaan serkkujani, koska olin luvannut mennä kotiin joululomaksi. En varmasti ollut ainut, joka odotti joulua sen takia. Varmasti monilla muillakin Tulipuron oppilailla oli edessä kotiväen näkeminen joululomalla. Pidin muutenkin joulusta todella paljon, joten sekin lisäsi mun halua odottaa joulua. En joutuisi edes viettämään juurikaan normaalisti poikkeavaa joulua, mikä oli vain hyvä asia. Saisin viettää yli kaksi viikkoa minulle rakkaiden ihmisten kanssa.

Syksyinen viileä tuuli pyöri ympäriinsä. Se jätti jälkeensä hyytävää kylmyyttä, joka muistutti kovasti talven tulosta. Olin laittanut hiukseni poninhännälle, jotta ne eivät tulisi niin paljoa tielle. Seisoin päätallin edessä ja olin uponnut vähän ajatuksiini, kun olin ollut hakemassa Figea tarhasta.
“April, älä nyt jumita siihen", säikähdin Riannan vähän huvittuneita sanoja.
Hän oli itse juuri tullut ratsastamasta. Tytöllä oli perässään vähän väsyneeltä näyttävä Demo. Samalla sekunnilla muistin minulla narun päässä levottomana pyörivän Figen. Ruuna ei todellakaan arvostanut minun uppoutumista ajatuksiini eikä varmaan muutenkaan arvostaisi minua enää kauaa, jos en osaisi parantaa tapojani. Ainakin pystyin koulimaan ponille edes vähän parempia hermoja, kun itse jumitin jatkuvasti johonkin. Tuo taas pakotti Figen odottamaan minua edes vähän.
“Joojoo herra Kaljuturpa, mennään sitten", puhelin ruunalle pidätellen naurua.
Muillakin oli varmaan aika hauskaa kuunnellessa, mitä oikein selitin hoitoponilleni. Huomasin nimittäin varsin usein selittäväni läsipäälle milloin mitäkin. Olin ainakin keksinyt Figelle edes vähän omalaatuisia lempinimiä, joista Kaljuturpa oli varmasti astunut jo monien oppilaiden tietoon. Saatuani ajatukset takaisin maan päälle talutin ponin nopeasti talliin.

Heti talliin astuessa nenään syöksyi tuttu ja turvallinen heinän ja lannan tuoksu. Olinko liian väsynyt, kun en meinannut edes saada vietyä innokasta Figea karsinaan? Ei minusta kuitenkaan tuntunut mitenkään väsyneeltä, joten minulla ei ole aikomustakaan muuttaa suunnitelmiani. Väänsin ajatukseni siihen uskoon, että voisin vain piristyä ratsastaessa. Sidoin Figen heti suosiolla kiinni, koska minua ei huvittanut alkaa kauheasti taistelemaan sen pyörimisen kanssa. Ruuna alkoi heti osoittaa mieltään kuopimalla puruja ja heittelemällä päätään.
“Ei voi olla noin kauheeta seisoa hetkeä paikoillaan", sanoin pienesti hymyillen ponille ja toivoin sen rauhoittuvan pian.
Hivuttauduin nopeasti karsinasta käytävän puolelle etsimään Figen harjapakkia. Olin juuri ottamassa harjapakkia karsinan vierestä, kun huomasin käytävällä kimoa arabia taluttavan tytön. Hän näytti tutulta toffeeta muistuttavien pitkien hiustensa kanssa, mutta tytön nimi ei vain noussut selvästi pintaan. Olin melkein.varma, että hän oli samassa tuvassa kanssani. Keräsin nopeasti ajatunseni kasaan, jotta onnistuin avaamaan suuni.
“Hei, mikä sun nimi olikaan?” kysyin varovasti ja katsoin vähän ihastellen arabia.
“Alexandra, mutta sano vaa Sandra", tyttö esittäytyi varovasti.
Sandra ei kysellyt mun nimeä tai näyttänyt edes epäilevältä, joten hän taisi muistaa sen. Sen enempää en jäänyt juttelemaan tytön kanssa vaan pujahdin nopeasti takaisin Figen karsinaan. En tahtonut, että ruuna ehti mennä ihan ylikierroksille, kun joutui seisomaan sidottuna karsinassa. Taisin ehtiä juuri ajoissa, koska musta poni näytti jo hyvin äkäiseltä. Paikallaan oleminen ei todellakaan ollut Figen juttu. Aloin rauhallisesti harjata ruunaa ja puhelin sille, mitä mieleen tuli. Epäilin vahvasti, että ainakin monet oppilaat olivat jo tottuneet minun omituisiin selityksiini, joita kerroin hoitoponilleni. Tuskin ponille puhumisesta mitään haittaakaan oli.
“Nyt se koipi ylös”, naurahdin Figelle, kun yritin alkaa puhdistamaan sen kavioita.
Kyllä ruuna kavionsa nosti, vaikka ei sitä selvästikään mielellään tehnyt. Onnistuin kuitenkin puhdistamaan kaikki neljä kaviota ilman haavereita. Edelleenkin melkein odotin sitä hetkeä, kun matkaisin sairassiipeen ponin takia. Keksin nimittäin aika monta muutakin keinoa, miten ruuna aiheuttaisi minut sairaalakuntoon. Seuraava hommani oli käydä etsimässä Figen varusteet. Tehtävä ei ollut vaikea ja aika pian kannoinkin jo satulaa, satulahuopaa, suitsia ja suojia ruunan luokse.
“Päätit sitten selvitä yhdellä kantoreissulla", käytävällä seisonut Meeda oli naurahtanut minulle.
Se kyllä varmaankin näytti aika erikoiselta, mutta ei ainakaan tarvinnut rampata varustehuoneen ja karsinan väliä. Satulan laittaminen sujui nopeasti, mutta kuolaimet olivat vähän toinen asia. Ponin pää heilahteli jatkuvasti suitsia pakoon. Ajatus suussa olevista kuolaimista taisi vastata Figen mielestä maailmanloppua tai ainakin melkein. Minulla meinasi ehtiä kärsivällisyyskin loppua ruunan kanssa, kunnes viimein musta poninnulikka suostui ottamaan kuolaimet suuhunsa.

Mustan ponin kaviot paiskautuivat rytmikkäästi hiekkaan. Syksyinen aurinko paistoi häikäisevästi, mutta toivoin, ettei se onnistuisi häiritsemään paljoa. Olin kerrankin jaksanut verrytellä Figen huolella ja nyt olimme alkaneet hyppiä helppoja tehtäviä maltillisilla korkeuksilla. Laskin hiljaa mielessäni ponin lennokkaita askeleita. Mukailin rauhallisesti ruunan liikkeitä ja yritin parhaani mukaan pysyä kyydissä. Figge laukkasi intoa puhkuen kohti sinivalkoista pystyä, kun minä valmistauduin nousemaan jalustimille. Ruuna ehti juuri ponkaista itsensä irti maasta, kun minä säikähdin vähän kentän reunalta kuuluvaa huutoa.
“Täällä mahtuu kyllä menemään toinen”, vieras ääni huusi ihan kuin olisin väittänyt jotain muuta.
Onnistuin kuitenkin pysymään hypyn ajan ruunan kyydissä, vaikka heilahdin uhkaavasti satulassa. Ohjasin mustan tottuneesti kohti seuraavaa estettä. Näin oranssihiuksisen tytön ravaavan toisella pitkällä sivulla ruunivoikon hevosen selässä. Ei häntä näyttänyt kyllä kiinnostavan pätkääkään, mitä tein ponini kanssa. Tyttö taisi haluta vain päästä vain vähän häiritsemään minua.

Vaikka jouduin pienen häirinnän kohteeksi ratsastuksen aikana, olin varsin hyvällä tuulella laskeutuessani maan tasalle Figen selästä. Talutin ruunan karsinaansa ja otin siltä varusteita pois. Poni olisi halunnut paljon mieluummin pyöriä ja litistää minut seinää vasten, mutta en suostunut siihen. Kuulin äkkiä todella korkean kiljaisun tallin ovelta. Säpsähdin ääntä, mutta niin kävi varmasti myös tallissa oleville hevosille. Onneksi suurin osa niistä oli kuitenkin ulkona. Figge kääntyi katsomaan minua ihmeissään ja eri puolilta tallia alkoi kuulua hätääntyneitä hirnahduksia. Kun ruuna vähän rauhoittui, porhalsin käytävälle katsomaan, mitä oikein tapahtui. Tummaihoinen tyttö yritti kovasti pysyä päättäväisenä ja pitää suuren mustan puoliverisen hallinnassa.
“Ei tässä mitään hätää ole”, tyttö vakuutteli minulle ja Christianille.
Loin epäilevän katseen poikaan, joka näytti myöskin epäilevän mustahiuksisen sanoja. En jäänyt siihen kuitenkaan pidemmäksi aikaan, koska tilanteessa ei näyttänyt olevan mitään ihan hälyttäviä ongelmia. Christian jäi kuitenkin paikalle seuraamaan, että tyttö pärjäisi Voreksi muistamani puoliverisen kanssa.

Lysähdin päivästä väsyneenä muutaman muun oppilaan seuraksi oleskeluhuoneen pehmeälle sohvalle. Olin linnoittautunut yhden sohvan nurkkaan Meedan istuessa turvallisesti vieressäni. Niall oli ahdannut itsensä kolmanneksi sille sohvalle. Vähemmän yllättävänä asiana myös Rianna oli eksynyt paikalle ja katseli veljeään paheksuvasti. Punapää oli vieläkään ollut halunnut oikein hyväksyä minun ja isoveljensä ystävyyttä. Rianna oli joskus sanonut näkevänsä meidän välillä jotain muutakin kuin ystävyyttä, mutta se ei todellakaan ollut totta. Ei nyt eikä tulisi koskaan edes olemaan.
“Ootko sä ihan hullu?” olin vain sanonut huonekaverilleni, kun hän oli asiasta maininnut.
Olisin halunnut vain sanoa Riannalle, ettähän halusi vain häiritä minua niillä ajatuksillaan. Hän varmaan halusi vain häätää minut pois, vaikka esittikin ystävää.Juttelimme päivästä ja muusta, mitä mieleen sattui ikinä hyppäämään. Williamilla tuntui olevan juttua enemmän kuin tarpeeksi, mutta syynä siihen taisi lähinnä olla paikalla olleet tytöt, joihin minäkin kuuluin. Myös molemmilla muilla riitti edes vähän juttua, mutta he puhuivat lähinnä vain omista hevosistaan tai niistä opiston vähemmän järkevistä hoitohevosista.

Makasin vatsallani sängylläni ja olin vetänyt peiton kokonaan päälleni. Pehmeä ja lämmin pyjama sekä pörröiset villasukat tekivät olosta entistä rauhallisemman. Minulla oli siellä pieni oma turvallinen luola, jossa saatoin ihan heitellä rauhassa viestejä Sierralle. Puhelimen näytöstä hehkuva kirkas valo alkoi hitaasti sattua silmiin, mutta en osannut käydä nukkumaan. En pystynyt siihen vielä, kun olimme juuri päässeet vauhtiin jutuissamme. Enhän ollut nähnyt serkkua moneen kuukauteen, joten nykyään meillä oli aika nopeasti paljon kerrottavaa toisillemme. Meillähän on kuitenkin ollut tapana jakaa toisillemme lähes kaikki. Niin ilot kuin surutkin oli aina yhtä ihana kertoa toiselle.
“Pelkään Taran puolesta”, se oli viimein viesti Sierralta sinä iltana.
Hän katosi paikalta lähes heti, kun se viesti saapui. En halunnut alkaa pelkäämään minulle rakkaan paimenkoiran puolesta, mutta en pystynyt muuhunkaan. Minua vei häiritsemään liikaa, mitä Taralle oli tapahtunut. Pelko vei unen kauas siksi yöksi.

Nimi: April Mountain

05.11.2017 09:40
Luku 4 ✖ Hevospoolo, ei minua varten

Jonkun käsi rapisi häiritsevästi sipsipussissa. Sipseistä noussut omituinen haju leijui huoneessa. Äänekäs aivastus katkaisi jokaisen keskittymisen. Yhteiset naurukohtaukset saivat olon tuntumaan todella kotoisalta. Myöskin jännittävissä kohdissa vieressä istuvan kylkeen painautuminen lisäsi yhteen kuulumisen tunnetta. Viileä syksyinen perjantai-ilta, mielenkiintoinen elokuva, herkulliset naposteltavat sekä hyvä seura olivat lähes paras mahdollinen alku viikonlopulle. Kyseessä oli ainakin paras alku, jonka olin oikeasti kokenut. Omissa ajatuksissani olin kuitenkin muovannut vielä ihanammilta kuulostavia alkuja viikonlopulle, mutta ne eivät olleet ainakaan vielä toteutuneet. Kaikki Miraclen tuvassa majoittuvat olivat kokoontuneet yhteiseen elokuvailtaan punaisen tuvan oleskeluhuoneeseen. Vaikka elokuvan pitkät lopputekstit lipuivat jo hitaasti suurella näytöllä, tiesin, että ilta ei vielä kuitenkaan loppuisi.
“Noita ei sitten kannata alkaa lukemaan”, varoitin muita vähän huvittuneena.
Sain vastauksesksi vain pienen nauruaallon. En minä kyllä oikeasti epäillytkään, että kukaan niitä alkaisi lukemaan. Toisaalta itse olin joskus jonkun elokuvan lopputekstejä alkanut ihan huolella lukemaan. Ne olivat olleet yhtä tylsää luettavaa kuin, mitä uskon lakitekstien olevan.

Oli jotenkin todella ihana huomata, miten eri ikäiset oppilaat olivat liimautuneet yhdeksi isoksi porukaksi, jossa kenelläkään ei ollut yksinäistä. Vaikka vuosia löytyi reippaasti nuorimpien ja vanhimpien oppilaiden väliltä, kaikki pystyivät pitämään yhtä. Aina löytyi varmasti joku seuraksi tallille, auttamaan läksyissä tai ihan vain juttelemaan. Pystyt helposti löytämään yleensä vanhemmista oppilaista jonkun, joka kuunteli huolia ja halusi auttaa. Jos oltiin koossa isommalla porukalla, juttua tuntui riittävän aina edes yhdellä. Varsinkin, kun kaikki olivat jo edes vähän väsyneitä, puhetulvaa riitti oikeastaan kaikilla. Olin oppinut oikeastaan rakastaan Miraclen ja koko Tulipuron yhteishenkeä. Edes tuvat eivät rajoittaneet ystävyyssuhteita, vaikka ne tärkeimmät oppilaat taisivat yleensä löytyä siitä omasta tuvasta. Ainakin minun kohdalla asia oli niin. Otin paremman asennon sohvalla ja uppouduin paremmin suureen serkuiltani syntymäpäivälahjaksi saamaani huppariin. Se oli väriltään punainen Miraclen mukaan, mutta sen selässä olevat tekstit ja kuva tekivät siitä ainutlaatuisen. Selkään oli taiteiltu ihan Figelta näyttävä ponin pää ja hoitoponini virallinen sekä kutsumanimi.
“Voiko mun Demo olla joku koekappale, koska sen kuuntelutaidoissa tuntuu olevan pahasti vikaa?” Rianna kysyi kiinnostuneena, kun keskustelu kääntyi hoitohevosiin.
“Ei tuo vielä kauhean omituiselta kuulosta, joten tuskin on”, Meeda ilmoitti hymyillen.
“Ehkä lunta rakastava energiapommi täysverinen ja jekkuilun mestariksi nimetty pikkuponi ovat jo jotain vähän omitusempaa”, Coralie kertoi hymyillen hoivissaan olevista ratsuista.
Kun moni esitti kiinnostusta Coralien pikkuponia kohtaan, hän alkoi kertoa Ramsesin hienoista ihmisille päänvaivaa aiheuttaneista ideoista. Pieni jekkuilijaponi vaikutti tytön kertoman mukaan varsin mielenkiintoiselta tapaukselta, joten toivoin pääseväni tekemään joskus edes vähän tuttavuutta sen kanssa.

Minuuttien vieriessä eteenpäin jutut allkoivat mennä entistä omituisemmaksi. Yksi ainakin minun tietojeni mukaan vähän järkevämpi oppilas päätti yrittää estää hulluimmat puheenaiheet.
“Eikö muuten meidänkin pitäisi ryhdistäytyä hevospoolon suhteen?” Niall yritti viedä keskustelua edes vähän virallisempaan suuntaan.
“Niin minkä?” kysyin hämmentyneenä.
Olin kyllä kuullut joskus puhuttavan, että jokaisella tuvalla oli oma poolojoukkue, mutta itse lajista en kuitenkaan tiennyt juuri mitään. Ainut asia, minkä koulun poolojoukkueista tiesin oli, että Fudgen joukkue oli kuulemani mukaan hyvin aktiivinen ja taitava kyseisessä lajissa. Muutamaa oppilasta selvästi huvitti kysymykseni, mitä minä kuitenkaan tietämättömyydelleni mahdoin. Niall selitti minulle kuitenkin rauhallisesti lajin perusidean.
“Vaikuttaa mielenkiintoiselta, jos minua ei vain laita heilumaan sen mailan kanssa”, naurahdin kuunneltuani tietoa hevospoolosta.
“Eli sinä ihan selvästi tahdot just ja nyt heti liittymään siihen joukkuueseen”, Harriet sanoi hymyillen.
“No en!” en voinut pidätellä huuhdahdustani ja heitin tyttöä muhkealla tyynyllä.
Ehkä hevospoolo oli alkanut vähän kiinnostamaan minua, mutta en todellakaan osannut kuvitella itseäni heilumaan jonkin mailan kanssa hevosen selkään. Vaikka minulle onkin ehtinyt kertyä ratsastusvuosia jonkin verran, en halua sotkevani vielä jotain mailaa ja palloa siihen.
“Harjotellaaks sitä jollaa opiston hevosilla vai miten?” kysyin pienen hiljaisuuden jälkeen ja yritin esittää, että asia ei olisi minua kiinnostanut, kunhan vain olin kysynyt.
“Harjoitukset on aika lähellä olevalla Grand polo-tilalla, josta saadaan myös ratsut”, hevospoolosta yllättävän paljon tietävä Niall kertoi.
Aloin olla melkein varma, että Niall taisi itse kuulua joukkueeseen, vaikka ollutkaan siitä mitään sanonut. Mitä kauemmin ja enemmän kuuntelin juttua hevospoolosta, aloin oikeasti pitää sitä mahdollisena ajatuksena.

Kiipesin väsyneenä tikkaita pitkin pehmeään sänkyyni. Otteeni ei meinannut edes väsymyksen takia pitää, joten olin vähällä tiputtua selkä edellä lattialle. Edes sen kokeileminen ei houkutellut minua ollenkaan, koska uskoin sen sattuvan. Nukahtaminen oli hyvin vaikea tehtävä, koska ajatukseni pyörivät vain hevospoolossa. Laji kiinnosti, mutta kuulosti samalla ihan liian omituiselta ja jopa pelottavalta.

Vastaus:

Superhyvä alku, siis super! Viisi ensimmäistä lausetta saivat ensiksi kulmani hieman rypistymään, sillä ensi alkuun ne vaikuttivat toisistaan irrallisilta. Mutta kuudennessa virkkeessä kaikki yhtäkkiä yhdistyi ja tajusin, että olit aloittanut tarinan erikoisen vangitsevaan tyyliin. Juuri tuollaisella aloituksella lukija kytkeytyy tarinan maailmaan ja terästäytyy lukemaan lisää. Olit myös ottanut huomioon kuvailussa eri aistit, joten kohtaus vaikutti kokonaisvaltaiselta ja intensiiviseltä. Tämä oli sinun tarinoissasi ensimmäinen kerta kun minulle tuli olo, että te tulipurolaiset kuulutte oikeasti tiiviisti yhteen.

Yhteenkuuluvuuden huomasi hyvin vahvasti jo ensimmäisestä kappaleesta, mutta avasit omia fiiliksiäsi aihetta kohtaan hyvin seuraavassa kappaleessa. Et kiirehtinyt vain toteamaan, että teillä on tiivis porukka, vaan oikeasti avasit syitä, mitkä tekevät siitä juuri sellaisen kuin se on. Lisäksi oli ihanaa, että tarinassa ei liikuttu paljon. Tällaista tarinaa oli kiva lukea pitkästä aikaa. Se oli rauhallinen mutta syvä. Sitä lukiessa sai hengähtää.

Lisäksi pidin siitä, ettet liittynyt poolojoukkueeseen hirveällä ryminällä. Oppilaat ilmoittautuvat tupiensa joukkueeseen lähes automaattisesti oppilashakemuksen hyväksymisen jälkeen. Sinun tapauksessasi liittyminen oli kuitenkin harkittua ja jään odottamaan käytännön tutustumista lajiin varsinkin näiden seuraavien sanojen jälkeen: ”Laji kiinnosti, mutta kuulosti samalla ihan liian omituiselta ja pelottavalta.”

Annan sinulle £40 sekä kaksi tupapistettä.

- Bretrix, 14.11.

Nimi: April Mountain

13.09.2017 06:46
Luku 3 ✖ Vähän erilainen syntymäpäivä

Heräsin puhelimeeni tykitettyihin serkuilta tulleisiin onnitteluviesteihin. Violettina vilkkuva ilmoitusvalo ei antanut minulle enää lupaa nukkua. Tiesin kyllä, että oli syntymäpäiväni, mutta en silti ollut odottanut onnitteluja keneltäkään. Etsin väsyneenä puhelimen käteeni jostain sänkyni reunan lähettyviltä. Luin onnellinen hymy huulilla Sierralta tullutta viestiä.
“Hyvää syntymäpäivää, rakkaalle serkulle!
En voi halata sinua, vaikka kuinka tahtoisin. En voi ojentaa lahjapakettia sinulle, joten lahjasi tulee lähipäivinä postissa. Emme voi katsoa yhdessä elokuvaa, kuten aikaisempina vuosina. Emme voi käpertyä yhdessä lämpöisiin viltteihin ja nauraa vatsojamme kipeiksi. Tämä vuosi ei ole samanlainen kuin aiemmat, mutta olet silti yhtä rakas kuin ennenkin.
Rakkaudella Sierra ♥”, en voinut olla päästämättä kyyneleitä silmistäni, kun pääsin viestin loppuun.
Sierra todellakin kaipasi minua. Se paistoi selvästi onnitteluviestin läpi. Olin ymmärtänyt sen varsin hyvin jo, kun olimme puhuneet ensimmäisen kerran puhelimessa lähtöni jälkeen. Muutama kyynel vieri poskellani. Minun oli myönnettävä, että ikävöin oikeasti Sierraa. Siitä huolimatta en katunut hetkeäkään Tulipuroon lähtöä. Serkku oli laittanut lyhyet onnitteluviestit minulle myös Moiran sekä Taran puolesta, joita molempia oli kieltämättä myös vähän ikävä. Unitylta ei kuitenkaan ollut ainakaan vielä mitään tullut, mutta en epäillyt vähän unohtaneen, koska vanhempi serkkuni ei edes kouluaamuina herännyt mitenkään kauhean aikaisin.
“Mikä hätänä?” kuulin Riannan äänen sänkyni alapuolelta.
Tyttö oli ilmeisesti kuullut nyyhkytykseni. En pitänyt ollenkaan, jos joku huomasi itkeneeni tai edes vähän nyyhkyttäneeni. Sillä ei ollut väliä, oliko minulla kunnon syytä, koska se ei ollut missään tilanteessa mukavaa.
“Sain onnitteluviestin serkulta ja”, puheeni katkesi äkkiä, kun yritin estää, ettei ääneni sortuisi.
Hengitin syvään ja katsoin varovasti sängystään noussutta Riannaa. Yritin tasata hengitystäni. Hetken mietittyäni laskeuduin alas ja istuin huonekaverini kanssa tämän sängylle.
“Minulla on ikävä serkkujani, siskoa ja Taraa”, selitin hiljaa, kun olin vähän rauhoittunut.
Se oli ensimmäinen kerta, kun Rianna ei kiirehtinyt puhumaan. Punapäisen tytön hiljaisuus riitti tekemään tilanteesta edes vähän erikoisen. Hän katsoi minua kiinnostuneena selvästi odottaen, milloin kertoisin lisää.
“Onko tänään syntymäpäiväsi?” huonekaverini kysyi kuitenkin hetken päästä, kun en itse jatkanut puhumista.
“On”, vastasin hiljaa.
En Riannan suostuttelusta huolimatta halunnut puhua enempää. Lupasin kuitenkin, että voisin päivän oppituntien jälkeen edes harkita puhuvani enemmän. Olin nimittäin onnistunut sytyttämään punapään kiinnostuksen, miksi olin puhunut vain serkuista ja siskostani, mutta en vanhemmistani tai mistään muustakaan. Tiesin kyllä olevan erikoista, etten ollut edes kuukauden aikana puhunut oikeastaan mitään taustoistani. Nyt alkoi olla varmaankin aika niitäkin paljastaa, vaikka asia ei houkutellut minua ollenkaan.

Rianna oli kiiruhtanut jo ennen minua pois huoneesta, koska tahtoi ehti syömään toisessa tuvassa olevien ystäviensä kanssa, joihin minä en ollut halunnut tutustua. Yritin livahtaa mahdollisimman huomaamattomasti ruokalaan aamupalalle, mutta epäonnistuin heti yrityksessäni. En ehtinyt päästä edes pois tuvan tiloista.
“Hyvää syntymäpäivää April”, Niall onnitteli minua lämpimällä halilla.
Poika oli yllätykseksi muistanut syntymäpäiväni, vaikka en edes ollut sitä montaa kertaa maininnut. Pitkän punapäisen pojan halaus oli lämmin ja turvallinen. Minua melkein ärsytti, että olin vältellyt Riannan takia tämän veljen seuraa. Loppujen lopuksi Niall oli kuitenkin siskoaan mukavampi, vaikka olinkin oppinut viihtymään jotenkin myös puheliaan Riannan kanssa. Olihan se tyttökin ihan mukava, kun hän vain ymmärsi olla utelematta liikoja. Kuuntelin hiljaa, kun muutamat muutkin tupalaiset onnittelivat minua.
“Kelpaisko kerrankin meidän seura aamupalalla?” Meedaksi tunnistamani tyttö kysyi hymyillen.
Kaunis irlantilaistyttö seisoi minun toisella puolella katsoen minua kirkkailla iloisilla silmillään. Olin oppinut pitämään tytöstä lähinnä hänen huolehtivuutensa takia. Olihan Meeda muutenkin oikeasti pidettävä ihminen, koska hän ei oikeasti tahtonut koskaan kenellekään mitään pahaa. Meeda ja Niall olivat minulle ehdottomasti tärkeimmät tuvan vanhemmista oppilaista.

Vaikka minulla oli ympärillä muutama ihan tuttukin ihminen, pysyin siitä huolimatta aamupalalla ihan hiljaa. Huomasin Riannan katsovan minua pahalla silmällä viereisestä pöydästä. Ajatukseni pyörivät levottomasti Riannassa, serkuissa, pikkusiskossa, koirassa ja siinä, mikä oli oikeasti perheeni. Yritin hiljaisesti pähkäillä, missä minun olisi oikeasti pitänyt olla. Katselin epäilevästi lautasella olevaa lohileipää, josta olin haukannut jo yhden palasen. Koskematon lasillinen omenamehua odotti lautasen vieressä.
“Eikö sinulla ole nälkä?” Meeda löi ihmettelevän katseen minuun.
En vastannut mitään, vaikka ei minulla oikein nälkä ollutkaan. Levottomuus ja sekavat ajatukset olivat karkoittaneet sen pois. Kierrätin katsettani levottomasti pitkässä pöydässä. Minua vuoden vanhempi Coralie erottui selvästi vähän matkan päästä. Se tyttö osasi kyllä olla aina ihailtavan sanavalmis, mitä olin vähän tehnyt hänen kanssaan tuttavuutta. Katosin aamiaispöydästä ensimmäisten joukossa Niallin ja Meedan kanssa syötyäni lohileivästä vain puolet, mutta omenamehun olin vetäissyt kokonaan naamaani.

Niall katosi tekemään aamutallia eikä muita kuulunut vielä oleskeluhuoneeseen, koska monet nauttivat hitaasta aamiaisesta aina, kun siihen oli mahdollisuus. Eihän sellaiseen usein arkiaamuina pystytty. Istahdin Meedan seuraksi yhdelle sohvista ja yritin rentoutua. Yritin löytää katseellani punaisen sävyihin sisustetusta huoneesta uutta tutkittavaa, mutta tehtävä oli varsin vaikea, kun olin nuohonnut huoneen jo useita kertoja läpi katseellani kuluneen kuukauden aikana.
“Miltä tuntuu olla vanhempi?” Meeda esitti vähän huvittuneena perinteisen kysymyksen, jonka yleensä kuuli kiusoittelevilta vanhemmilta.
“Ei sillä ole väliä, kun mulla on vaa ikävä”, vastasin haikeana tuijotin sylissäni rentoina lepääviä käsiäni.
En osannut jatkaa sanojani. Jos olisin sanonut perhe, se ei olisi ollut täysin totta. Puolestaan vain sukulaisista puhuminen alentaisi mielestäni serkkujeni arvoa, koska he olivat minulla kuin siskot ja olihan minulla yksi oikea siskokin.
“Vaikutatkin siltä, että jokin on vinossa, ootko puhunut kenellekään?” tyttö kysyi ja katsoi minua ystävällisesti.
“En, enkä myöskään perheestäni, mutta Riannalle olen melkein luvannut illalla puhua. En kuitenkaan tiedä, kannattaako se”, selitin hiljaisesti.
“Ei kannata puhua, jos yhtään epäilet. Voin luvata, että minä olen aina, jos vain haluat purkaa huoliasi”, Meeda puhui rauhallisesti ja otti melkein huomaamattani minua kädestä.
Näin irlantilaistytöstä selvästi, että hän oli tosissaan. Ymmärsin voivani luottaa häneen, mutta Riannalle en aikoisi puhua. En uskaltaisi kuitenkaan luottaa ainakaan punapäiseen huonekaveriini.

Upposin oppitunneilla ajatuksiini enkä kuullut varmaan puoliakaan opettajien puheista. En jaksanut välittää, vaikka vieressä istuva oppilas saattoi tuuppia minua, jotta ajatukseni palaisivat oppituntiin. Tiesin kyllä itse, etteivät ne palaisi. Keskittymiseni ei riittänyt ollenkaan tehtäviin. Olin sopinut Meedan kanssa, että hän lähtisi tuntien jälkeen kanssani tallille. Meillä oli suunnitelmissa mennä yhdessä maastolenkille, jolloin minulla olisi myös halutessani mahdollisuus avautua hänelle. Ajatus puhumisesta houkutteli, mutta epäröin sitä kuitenkin. Onneksi minulla oli vielä useampi tunti aikaa miettiä asiaa. En saanut oppitunneilla aikaseksi mitään järkevää. Lounaallakin istuin vain hiljaa ja sorkin väsyneesti tonnikalapastaa. Olin viimeisetkin tunnit yhtä väsynyt. Olisin varmaan ymmärtänyt asiat paremmin, vaikka en edes olisi ollut tunnilla kuin tuolloin ajatuksien harhaillessa ihan muualla.
“April, kerro yksi hevosille myrkyllinen kasvi", kuulin professori Hopeakuun rauhallisen äänen, mutta en tiedostanut kunnolla sanoja.
“Ööh, kaura?” säpsähdin ajatuksistani ja möngersin ensimmäisen päähän tulevan kasvin, koska en edes ollut kuullut, mitä oli kysytty.
“Luitko sinä varmasti sen listan myrkyllisistä kasveista?” ruskeahiuksinen nainen kysyi yllättyneenä.
“Luin”, vastasin nopeasti, vaikka en edes tiennyt, mistä listasta hän puhui.
Kuulin ympäri luokkaa hiljaista naurua. Ymmärsin kyllä itsekin virheeni, kun olin ensin ymmärtänyt, mitä minulta oli edes kysytty. Tunnin päättyessä professori Hopeakuu kehotti kaikkia, erityisesti minua opettelemaan kirjassa olevan listan hevosille myrkyllisistä kasveista. Epäilin vahvasti, että naisella oli suunnitelmissa kysellä seuraavalla tunnilla kasveja.

Aurinko yritti vielä lämmittää taivaalta, mutta kylmä syystuuli haihdutti nopeasti pois pienenkin lämmön. Olin kerrankin jaksanut kaivaa esiin kaappiini melkein kadonneen opistolta saadun punaisen ratsastustakin. Melkein huomaamattani kuljetin vapaan käden sormiani takin etupuolella lukevan nimeni päällä. En vain osannut pitää käsiäni paikoillaan. Auttoihan niiden liikuttelu pysymään myös lämpimänä. Liikuttelin levottomasti Figgen ohjista kiinni pitäviä sormiani. Odotin päätallin edessä Meedaa ja hänen hoitohevostaan, jotka osasivat olla todella hitaita. Figge pyöri malttamattomana eikä olisi tahtonut seistä ollenkaan paikoillaan. Kun kerran satula oli heitetty selkään ja kuolaimet tungettu suuhun, oli pakko päästä liikkumaan johonkin suuntaan.
“En minä noin hidas voinut olla", Meeda naurahti huomatessaan ilmeeni, kun hän tuli ulos tallista ratsunsa kanssa.
Ilmeeni oli varmasti aika erikoinen, kun kaksikko astui ulos tallista. Rautias läsipäinen tamma katsoi minua ystävällisesti. Kokoa hevosella oli enemmän kuin minulla pituutta, joten saatoin hyvillä mielin sanoa sitä jättiläiseksi, vaikkei se ehkä ihan niin iso ollutkaan. Saatoin hyvin kuvitella tamman tekemään monimutkaista koulurataa maailmanmestaruuskilpailussa, mutta kuitenkaan Meedaa sen selkään sellaisessa tilanteessa. Tamma näytti jotenkin tutulta, joten varmaan olin sen jollain ratsastustunnilla nähnyt, mutta itse en sillä rautiaalla tammalla ollut ratsastanut.
“Tässä on Sadie”, Meeda esitteli tamman minulle.
“Upea jättiläinen”, minua alkoi tahtomattani hymyilyttää toisen sanan kohdalla.
“Ei tamma kyllä mikään jättiläinen ole”, tyttö naurahti minulle vastaukseksi.
“On se Figgeen verrattuna”, vilkaisin mustaa poniruunaa.
Meeda ei voinut kuin hymyillä huvittuneena sanoilleni. Olihan meidän ratsuilla kokoeroa jotain kolmenkymmenen sentin suuntaan. Nousimme pihassa ratsujemme selkään, minkä jälkeen suuntasimme ratsujen turvat kohti maastoreittejä.

Oli todella rentouttavaa ratsastaa rauhallisesti puiden varjostamia metsäpolkuja pitkin rankan koulupäivän jälkeen, jonka opit olivat menneet minulta lähes täysin ohi. Ratsujen kaviot pöllyttivät vähän polun hiekkaa ja kolahtelivat kookkaisiin kiviin. Figge kulki pyrkien innokkaasti eteenpäin pyrkien, joten sen pidättelyssä oli välillä vähän tekemistä. Sadie puolestaan oli koko ajan rauhallinen eikä Meedan selvästikään tarvinnut tehdä paljoa saadakseen sen kulkemaan nätisti. Vilkuilin irlantilaistyttöä vähän levottomana, koska en tiennyt, mistä aloittaisin puhumisen.
“Sadie on kyllä upea”, sanoin lyhyen hiljaisuuden jälkeen ihastellen, vaikka en kyllä itselläni sellaista ratsua tahtoisi.
“Onhan tämä hyvä tällaiselle kouluväännön ystävälle”, Meeda vastasi hymyillen.
Siinä tulikin aika selvä ero minun ja hänen ratsastusmieltymiksissä. Itse nimittäin pidin kouluvääntöä enemmänkin tylsänä, joten mieluummin menin esteitä, maastoilin tai tein jotain ihan muuta.
“Niin siitä mun perheestä”, aloitin hiljaisena, mutta toivoin Meedan kuitenkin kuulevan, koska en halunnut joutua toistamaan sanojani.
Hän ei vastannut mitään, mutta tytön kasvoista pystyin lukemaan, että hän oli kuitenkin kuullut ja ymmärtänyt sanani. Paransin otettani ohjissa ja hengitin syvään. Tahdoin puhua, mutta edes ajatus ei ollut helppo.
“Mun äiti on kuollut, mutta en myöskään isää ole vähään aikaan nähnyt. En kyllä edes tahtoisi isää nähdä. Asun nykyään pikkusiskoni kanssa serkukujeni luona”, selitin perusasiat mahdollisimman nopeasti ja lyhyesti pois alta.
“Milloin äitisi kuoli ja miksi, jos haluat kertoa? Muista, että sun ei tarvi kertoo mitään, mitä et halua”, irlantilaistyttö puhui rauhallisesti ja yritti selvästi ymmärtää minua.
“Hän joutui auto-onneytomuuteen mennessään töihin neljä vuotta sitten”, vastasin nooeasti, koska tiesin sen sanomisen saavan palan kurkkuuni.
Siihen katkesi minun avautumiseni taustoistani. Liian nopeasti minunkin mielestä. Kerrankin olisin ihan mielelläni puhunut. Olisin halunnut kertoa enemmän, mutta en pystynyt. Äidin kuoleman mainitseminen tuntui edelleen liian suurelta, vaikka siitä olikin kulunut jo useita vuosia. Oli ollut todella kauheaa yrittää kertoa silloin vain kahden vanhalle Moiralle, että äiti oli kuollut eikä häntä voisi enää nähdä. Eihän pikkusiskoni pystynyt edes kunnolla silloin ymmärtämään sitä asiaa. Olin kuitenkin varma, että tulisin myöhemmin kertomaan ainakin Meedalle lisää.

Maastolenkin jälkeen harjasin Figgea rauhallisesti tämän karsinassa. Tai no ainakin minä olin rauhallinen. Ruunasta ei voinut sanoa samaa, jos tahtoi puhua totta. Tarvitsiko kuitenkaan aina kertoa, jos poni tahtoi vain talloa jaloillesi ja syödä hiuksesi? Musta poni kuopia levottomasti ja yritti parhaansa mukaan pyöriä karsinassa. Se myöskin onnistui siinä hyvin, koska väsyneenä en ollut sitonut Figgea kiinni, vaikka olin oppinut sen olevan kannattavaa. Ruuna melkein onnistuikin pyöriessään litistää minut seinää vasten, mutta onneksi ehdin ajoissa pois alta.
“Minuahan ei litistetä”, naurahdin mustalle riiviölle, kun ehdin juuri ajoissa turvaan ponin toiselle puolelle.
Kavioiden puhdistamisen ajan koittaessa minun oli pakko sitoa Figge kiinni karsinaan. Ruuna oli ihan liian vallattomalla päällä, jotta olisin voinut selvitä siitä sen ollessa vapaana. Kavioiden puhdistus ei ollut ihan helppoa puuhaa kyllä muutenkaan, kun ponia ei jaksanut kiinnostaa jalkojen nostaminen sitten alkuunkaan. Ei kaikki voi kuitenkaan aina olla ruusuilla tanssimista, edes omana syntymäpäivänä.
“Minun oma musta vintiöni”, halasin hellästi ponia, kun tämä suostui rauhoittumaan edes pieneksi hetkeksi.
Olin jo kuluneen kuukauden aikana kiintynyt todella vahvasti energiseen kerjääjänä tunnettuun hoitoponiini. Olin entistä varmempi, etten ollut tehnyt virhettä sen valinnassa. Onneksi minulla oli vielä edessä enemmän kuin tarpeeksi yhteistä aikaa Figgen kanssa.

Minun oli aika yrittää opetella sanomaan ikäni yhtä numeroa isompana, vaikka syntymäpäivänäni olikin ollut ihan erilainen kuin aikaisemmin. Vaikka ikävä alkoi muistutella olemassa olostaan, en kadu yhtään mitään. Onhan minulla ihmisiä tukena täällä Tulipurossakin.

Vastaus:

Tämä tarina tuntui erittäin mielenkiintoiselta varsinkin, kun luin sen suoraan edellisen tarinasi perään. Olin jo hieman edellisessä tekstissäsi päässyt pohtimaan hahmoasi, ja tämä hieman alakuloinen syntymäpäivä antoi hyvän pohjan pohdiskelun jatkamiseen. Täytyy sanoa, että olin odottanut hieman erilaisempaa synttäritarinaa – pirteämpää nimittäin. Mutta menihän tämä näinkin, ja ehkä ihan hyvä, että sukelsit tämän tarinan myötä taustoihisi paremmin. Lukijana olen kiinnostunut tietenkin hahmon koko tarinasta, varsinkin tällaisesta ei-niin-tavallisesta menneisyydestä.

Osasit edetä tarinan kanssa rauhallisesti ja harkitusti, mikä on ihailtavaa. Omalla kohdallani voin sanoa, että minulle tuottaa ongelmia ottaa aikaa asioiden kirjoittamiseen, sillä minun tekisi mieli paljastaa kaikki heti. Mutta tässä tarinassa sai oikein odottaa, että avaat sanaisen arkkusi, ja sittenkin saimme vasta pienen palasen ajatuksistasi. Hahmosi tuntuu entistä enemmän aidommalta, sillä käsittelit tunteita ja ajatuksia tässä hienosti ja tarkasti. Tuollaisten isojen asioiden paljastamisen kuuluukin ottaa aikaa, ja sinä tosiaan hallitset sen. Minusta oli myös mielenkiintoista, kuinka taistelit mielessäsi kertomista vastaan, vaikka osa sinusta halusikin puhua. Olen kuitenkin varma, että saamme kuulla vielä lisää, kunhan aikaa kuluu. Tämä on myös hyvä keino pitää lukijaa odotuksessa.

Muista hahmoista vielä sen verran, että minua on alkanut entistä enemmän kiinnostaa Niall. Kirjoitat hänestä varsin vähän, mutta mainitset hänet kuitenkin aina muutamaan otteeseen joka tarinassa. Jään odottamaan jatkoa. Sillä välin saat katsella kasvavaa rahasummaasi, johon lisään tämän tarinan myötä £50. Annan sinulle myös kolme tupapistettä.

Ainiin! Hyvää syntymäpäivää – vähän myöhässä.

- Bretrix, 4.11.

Nimi: April Mountain

02.09.2017 13:27
Luku 2 ✖ Opiskelun makuun

Olin pyörinyt Tulipuron nurkissa jo muutaman päivän, mutta minulla oli vielä paljon opittavaa ja totuttavaa. Myöskään ajatus muihin oppilaisiin tutustumisesta ei oikein ollut ottanut vielä tulta alleen. Istuin hiljaa katsellen ympärilleni luokkahuoneessa ja kuulin taustalla vanhan hevosten historian professorin puheen. Jotenkin oli huvittavaa ajatella, että hevosten historiaa opetti vanha mies, joka olisi ihan saattanut elää samaa aikaa kuin se, mistä kertoi. Professori Huurre oli kuulemma joskus uhannut toimia opettajana vielä kolmekymmentä vuotta, joten ikä ei ainakaan miestä painanut. Monet vaikuttivat aika tylsistyneiltä kuuntelemaan parrakkaan Gunvorin tarinoita. Kävimme läpi yhtä kappaletta kirjan loppupäästä, mutta en ihmetellyt sitä, koska olin kuullut muilta professorin hyppivän kirjassa villisti suuntaan jos toiseen. Keltainen koululta saatu lyijykynä pyöri kädessäni kuin helikopterin ropelli, kun yritin keskittyä kuuntelemaan. En ehkä keskittynyt kuuntelemaan kunnolla Gunvorin puheita, vaikka yritin, mutta uskoin silti kyllä sisäistäneeni kaiken vanhan miehen selityksistä. Hevosten historia oli kyllä heti alkuun vaikuttanut kiinnostavalta aineelta ainakin, jos tuo papparaiseksi nimeäni opettaja ei jaksaisi olla aina noin tylsä. Läksyjä ei tunnilta ollut, koska kuulemma harvemmin niitä tuli kuin oli tulematta.

Odotin luokan ulkopuolella Riannaa, joka oli jäänyt selittämään jotain kavereilleen. Hän oli istunut tunnin heidän seurassaan jossain luokan perällä. Minä en ollut ainakaan vielä edes halunnut yrittää tunkeutua tytön kaveripiireihin mukaan, joten en tiennyt mitään heidän jutuistaan.
“April, mitä sä oikee leikit koko tunnin", punapää naurahti hymyillen, kun tuli luokseni.
“En mä mitään leikkinyt, yritin vaa keskittyä", väitin nopeasti vastaan.
Rianna oli onnistunut jo kuorimaan minua vähän hiljaisen suojakuoren alta hänen seurassaan, mutta muiden kanssa olin edelleen varsin hiljainen ujo. Niall oli kyllä toinen, jonka seurassa uskalsin olla vähän rennompi. Mutta hiljaa hyvä tulee vai, miten se nyt meni?
“Teit nyt mitä hyvänsä, mutta Swanin tunnilla kannattaa ainakin miettiä tarkkaan, mitä tekee”, tyttö selitti minulle ovela hymy kasvoillaan, kun kävelimme käytävällä kohti seuraavan tunnin luokkaa.
Professori Swan, olin kuullut vähän kauhutarinoita hänen tiukkuudestaan. Itsehän en kuitenkaan yhdelläkään naisen tunnilla ollut vielä ollut. Vain se, mitä olin kuullut, riitti kyllä tekemään naisesta ajatuksiini hirviön, joka tietyllä tapaa kiinnosti minua. En nimittäin halunnut täysin luottaa kuulemaani. En tahtonut uskoa, että nainen olisi niin kauhea, kuin minulle oli väitetty. Istuimne Riannan kanssa seinän vieressä odottamassa tunnin alkua, kun ohi porhalsi joukko oppilaita.
“Minne noilla on kiire?” kysyin vähän hämmentyneenä jäädessäni katsomaan oppilaiden perään.
“Heillä on varmaa seuraavaksi yrttitietoo, pojat tahtoo saada hyvät paikat”, tyttö naurahti minulle.
Vaikka itse olin jo kaksi yrittitiedon tuntia paikoillani nököttänyt, en ymmärtänyt, mikä siinä naisessa saattoi ketään kiehtoa. Ehkä tuon asian saattoivat vain pojat ymmärtää. Kauempaa en asiaa ehtinyt miettimään, koska kello pirahti soimaan välitunnin päätteeksi. Swanin tunnilta ei kannattanut myöhästyä.

Vilkaisin varovasti liitutaulun edessä seisovaa professori Swania heti, kun astuin varovasti luokkaan. Naisesta huokui läpi kuri ja järjestys vain häntä katsomalla. Professorin piikkisuorat vaaleat hiukset, kauluspaita ja mustat siistit housut saivat hänet vaikuttamaan varsin viralliselta. Nielaisin syvään, koska en varmasti oppisi siitä naisesta pitämään. Takarivin paikat täyttyivät todella nopeasti, koska kukaan ei halunnut istumaan suoraan professori Swanin tiukan katseen alle. Minä tyydyin toisesta rivistä löytyneeseen ikkunapaikkaan. Naisen ääni oli rauhallisenakin napakka, joten en edes halunnut tietää, millainen hän oli suuttuessaan. Uskoin vahvasti, että näillä tunneilla tuskin melu häiritsisi keskittymistä. Nainen kierteli luokassa jakaen oppikirjat niille, jotka eivät vielä sellaista olleet ostaneet.
“Nämä laiskurit, jotka ottivat lainakirjat saavat luvan ostaa itselleen omat mahdollisimman nopeasti”, professori sanoi ankarasti palattuaan luokan eteen.
Lähdimme nopeasti ensimmäisen kappaleen kimppuun. Laiskottelua ei selvästikään voitu sallia Swanin tunneilla. Teimme tarkat muistiinpanot, joista kerrankin tulisi ehkä olemaan minulle hyötyä. Fablina vaikutti nimittäin sellaiselta opettajalta, jonka tunneilla edettäisiin formulan nopeutta. Epäilin myös, että kyseessä oli aine, jossa minulle voisi tulla ongelmia. Onnekseni hevosten sairauksien tunti oli päivän viimeinen, joten sen jälkeen pääsi tekemään jotain muuta kuin vain tököttämään paikoillaan luokkahuoneessa ja kirjoittamaan.

Kiiruhdin tunnin jälkeen nopeasti tupaan. Oleskeluhuoneen sohvilla istui muutama selvästi vähän vanhempi oppilas. Tunnistin heistä nimeltä vain Niallin, mutta moni näytti kyllä tutulta ja olin kyllä varmaan ainakin osan nimet jossain vaiheessa kuullut. Olin jopa yhtenä päivänä istunut punapäisen pojan suostuttelemana heidän seuranaan, vaikka olin ollut todella hiljainen.
“Moi April, tuu tänne meidän kaa”, Niall kehotti minua hymyillen.
Vilkaisin varovasti pojan seurassa istuvaa oppilasjoukkoa. Kiersin katsettani tutkivasti oppilaissa. Joukoissa oli niin tyttöjä kuin poikiakin ja monen ikäisiäkin nuoria heissä selvästi oli, kun vähän tarkemmin tutki.
“Moi, kiitos tarjouksesta, mut meen tekee läksyjä”, vastasin nopeasti kiirehdin portaisiin ennen kuin Niall ehti sanoa minulle enää mitään.
Kiipesin kierreportaat nopeasti ylös ovien täyttämään käytävään. Olin oppinut jo hyvin, että huoneeni oli viides ovi vasemmalla, joten oikean huoneen löytämiseen ei mennyt todellakaan kauaa.

Rianna ei ollut vielä tullut huoneeseen, mikä ei tullut minulle yllätyksenä. Tiputin repun lattialle asetuin seinän viereen tekemään läksyjä. Jostain kumman syystä tein niitä mielummin lattialla kuin pöydän ääressä, mutta ei kukaan ollut siitä minulle yleensä valittanut. Joskus saatoin kuulla siitä, että lattialla läksyjä tehdessä asento ei ole mitenkään kauhean hyvä, mutta minä en yleensä oikein jaksa siitä välittää. Koska oli torstai ja lukupiiri olisi illallisen jälkeen, en tehnyt vielä kuin yhden helpon tehtävän Hoitomenetelmistä. Ehtisin kyllä tehdä muut ihan hyvin myöhemminkin, kun joku jopa katsoisi, että oikeasti teen ne. Annoin lyijyn kulkea sulavasti paperilla ja kirjata huolellisesti ylös tehtävän vastauksen. Tarkistin vastauksen varmaankin viisi kertaa, jotta saatoin olevan varma, että se kuulosti järkevältä eikä siinä ollut kirjoitusvirheitä. Kirjoitusvirheistä minä en nimittäin pidä yhtään. Kun olin valmis, tiputin lyijytäytekynän penaaliin ja heitin penaalin oppikirjan kanssa lattialla olevan reppuni päälle. En ehkä ole huolellisen siisteyden kanssa, mutta ei kukaan ole vielä siitä valittanut. Hain sängyltäni kirjan, jota olin lukenut ja asetuin lattialle lukemaan sitä. Syvennyin nopeasti kirjan maailmaan, koska se tehtävä on minulle todella helppo. Makasin vatsallani lattialla ja heiluttelin jalkojani rauhallisesti samalla, kun luin kirjaa.
“Hei, lukutoukka”, Rianna tervehti hymyillen.
Säpsähdin vähän, koska en ollut kuullut hänen tuloaan. Nostin katseeni kirjasta ja vilkuilin vähän hämilläni ympärille. Punapää istui sängylleen ja katsoi minua odottavasti.
“Moi”, vastasin nopeasti, kun älysin, mitä minulta odotettiin.
Sen yhden sanan sanottuani laskin katseeki takaisin kirjaan ja yritin jatkaa lukemista. Silmäni nielivat nopeasti kirjaimia, sanoja ja lauseita yhden toisen perään, kun liikuin tekstiriviltä seuraavalle.
“Eikö sulla oo nälkä, ku en nähnyt sua välipalalla?” keskittymiseni herpaantui taas kuullessani Riannan kysymyksen.
“Ei ollu nälkä”, vastasin lyhyesti ja yritin taas jatkaa lukemista.
“Lähetkö illallisen jälkeen mun seuraksi tallille?” tyttö jatkoi kysymyksillä pommitusta eikä selvästikään halunnut, että voisin keskittyä lukemiseen.
Keskittymiseni ei pystynyt enää riittämään lukemiseen samalla, kun huonekaverini halusi jatkuvasti kysellä jotain. Asetin kirjanmerkin paikoilleen ja suljin kirjan. Ymmärsin, että punapään suunnitelman ensimmäinen kohta oli selvästikin estää minua lukemasta yhtään mitään.
“En, mulla on lukupiiri”, vastasin pienen hiljaisuuden jälkeen ja väänsin huulilleni pienen rauhallisen hymyn.
Vastaukseni kuultuaan Rianna nosti kasvoilleen omituisen ja tyytyväiseltä vaikuttavan hymyn ja katsoi sen jälkeen lattialla olevaa kirjaa. Epäilin vahvasti, että vastaukseksi ei tullut minään yllätyksenä hänelle. Luenhan minä muutenkin paljon ja Rianna on kyllä oppinut ymmärtämään sen asian varsin hyvin. Toisaalta se, että luen paljon kirjoja, ei todista vielä yksin, jaksanko lukea myös koulukirjoja yhtä ahkerasti. Vaikka pidän puheliasta huonekaveria mukavana, en pidä hänen tavastaan alkaa selittää minulle roomaninpituisia selostuksiaan silloin, kun yritän lukea.

Kun Rianna lopulta hiljentyi, minun ei kuitenkaan kannattanut jatkaa lukemista. Hän kuitenkin jatkaisi sen häiriköimstä. Nappasin skeittilaudan seinän vierestä ja livahdin käytävään huonekaverini syvennyttyä omiin läksyihinsä. Oleskeluhuoneeseen päästyäni sohvilla istuvien oppilaiden katse kääntyi nopeasti minuun.
“Minnekkäs sä oikein oot menossa?” kuulin jonkun tytön oppilaiden seasta kysyvän.
Ääni oli kyllä tuttu, mutta en saanut mieleeni kysyjän nimeä. Olihan myös ihan mahdollista, etten ollut hänen nimeään edes koskaan kuullutkaan. Pidin kuitenkin todennäköisempänä, etten vain muistanut nimeä.
“Kattoo, jos lauta suostuis kulkee pihalla”, vastasin hymyillen.
“Se voikin olla vaikeeta, koska hiekka eikä nurmikko kumpikaan oikein palvele rullailijoita”, Niall meinasi alkaa sepostamaan minulle siitä, missä voisin ehkä saada skeittilaudan kulkemaan.
“Jaksan kyllä yrittää”, sanoin nopeasti pienesti hymyillen ja katosin oleskeluhuoneesta.
Kuljin sokkeloisilla käytävillä nopein askelin skeittilauta kainalossa. Vaikka Rianna sekä Niall olivat tutustuttaneet minua ahkerasti kouluun, luulin silti usein eksyväni. Olihan rakennus suuri ja meni kauan ennen kuin sillä saattoi oppia kulkemaan oikeasti eksymättä. Löysin kuitenkin portaiden luokse, joita pitkin laskeuduin aulaan. Katsahdin vielä nopeasti kelloa ennen kuin pihalle katoamista. Minulla reilu tunti aikaa ennen illallista.

Laskeuduin suuret kiviportaat alas, jonka jälkeen asetuin seisomaan laudan päälle. En kyllä yllättynyt, kun vauhtia potkiessa pääsin eteenpäin vain lyhyitä matkoja töksähdellen. Tiesin kuitenkin ennestään, että hiekka ja skeittilauta eivät ole hyvä yhdistelmä. Jouduin nopeasti tyytymään siihen tosiasiaan, että vain Ikiajon reissuilla saattoi laudalle tulla oikeasti käyttöä. Hylkäsin laudan aulan seinustalle, kun päätin käydä pikaisesti tervehtimässä Figgea, kun kerran minulla oli vielä luppoaikaa. Matkasin opiston edustalta nopein askelin tallille. Epäilin hevosten olevan tarhoissa, joten lähdin kiertelemään niiden suuntaan. Ehdin monia kertoja ihastella kauniita hevosia ja eksyä tarhojen välissä, kun yritin löytää mustaa hoitoponiani. Äkkiä silmiini osui kuitenkin yhdestä tarhasta vauhdissa oleva poniherra. Minulla ei mennyt puolta sekuntia kauempaa ymmärtää, että Figgehan siellä oli taas vauhdissa.
“No terve kaljuturpa”, tervehdin naurahtaen innokasta ruunaa.
Oli kieltämättä vähän erikoista miettiä, mistä olin keksinyt sanoa Figgea kaljuturvaksi. Syyhän oli se, kun ruunan turpa on vaaleanpunainen ja näytti sen vuoksi mielestäni kaljulta. Tuo minun mukaan kaljuläikkä teki ponista kuitenkin todella söpön, vaikka olihan Figge sitä muutenkin. Ruuna alkoi käydä vähän ylikierroksilla, kun rapsutin sen turpaa.
“Sori poju, mutta mulla ei nyt oo aikaa ratsastaa sulla”, sanoin ponille pahoitellen.
Figge tuntui ymmärtävän sanani ja vaikutti jotenkin vähän pettyneeltä. En ollut varma, onko se edes mahdollista, ponilta, mutta siltä tilanne ainakin tuntui. Itsehän olin päättänyt käydä vain nopeasti moikkaamassa ruunaa. Sen enempää en siis ehtinyt viettää aikaa Figgen kanssa, kun mun piti jo kiitää koululle, jotta ehdin illalliselle. Luotin siihen, etten ollut myöhässä.

Illallisen jälkeen kiikutin skeittilautani huoneeseeni ja hain siltä kirjat, joita uskoin tarvivani lukupiirissä. Mukaan lähti hevosten sairauksien sekä yrttitiedon kirjat. Kipitin ne kirjat mukanani portaat nopeasti alas ja livahdin lukusaliin, jossa olivatkin jo sen viikon opettajat paikalla. Olin tyytyväinen, kun huomatessani, ettei professori Swan ollut heidän joukossaan. Hän olisi varmaan pitänyt minua huonoa, kun heti ensimmäisen oppitunnin jälkeen pyysin apua hänen aineensa läksyissä. Mitä minä kuitenkaan voin, jos hevosten sairauksien heti monimutkaiset asiat eivät halua upota heti helpolla päähäni. Kirjastossa oli kuitenkin auttamassa professorit Huurre, Bludgeon ja Galmy. Asetuin rentona yhdelle sohvalle tekemään hevosten sairauksien läksyjä. Katsoin tehtäviä hämmentyneenä, koska niistä ei kyllä ottanut mitään tolkkua.
“Tarvitsetko apua?” professori Galmy kysyi minulta seisten hymyillen edessäni ja oli valmiina lähdössä seuraavan oppilaan luokse.
“En ymmärrä näitä”, sanoin nopeasti ja näytin tehtäviä Melissa Galmylle.
Vaikka Melissa ei neuvonut minua yhtä sekavalla puheella kuin professori Swanilla oli tapana, en siltikään ymmärtänyt paljoa. Sain kuitenkin läksyt tehtyä sen naisen avustuksella, vaikka en ymmärtänyt asioista melkein yhtään enempää. Vaikka opiskelin vain yhden opettajan avustuksella kiinnittämättä juuri huomiota muihin oppilaisiin, oli se paljon tehokkaampaa kuin ihan yksin.

Vastaus:

Jälleen mukavan pituinen tarina, johon ehti hyvin upota. Kiinnitin erityisesti huomiota siihen, kuinka vahvasti syvennyit hahmosi luonteen kuvaamiseen. Koko tarinan ajan ujous ja oman tilan tarvitseminen oli läsnä, eikä lukijalle jäänyt ollenkaan epäselväksi mitä ajattelet. Opistossamme on niin laaja skaala erilaisia hahmoja, että minusta on aina mielenkiintoista tarkkailla eri hahmojen ominaispiirteitä, ja huomata sitten kuinka ne tarinoiden myötä syventyvät ja kehittyvät.

Pidin myös siitä, kuinka ison roolin annoit oppitunneille. Välillä huomaan, että oppitunneista kertominen jää vähälle ja ne skipataan muutamalla lauseella. Minusta oli mielenkiintoista lukea opettajista, tunneista ja erityisesti aktiivisuudestasi läksypiiriä koskien. Varsinkin, kun tämä kaikki on sinulle uutta, oli kiinnostavaa lukea suhtautumisestasi opettajiin. Professori Swanin kohdalla minulle nousi hymy huulille, sillä tiesin että luvassa on suhteellisen tiukkaa settiä. Formulan nopeus kuvaakin hänen tuntejaan oikein hyvin. Hienoa, että olet ottanut aikaa opistomme sivujen tutkimiseen ja esimerkiksi juuri opettajien luonnekuvausten lukemiseen. Se tuo aina lisäpotkua tarinoihin.

Saat tarinasta £47 sekä kaksi tupapistettä.

- Bretrix, 4.11.

Nimi: April Mountain

02.09.2017 06:44
Liekkilehdestä
Harry Ryan: Hevosten historia II, £16,00
Kaley Stone: Hevosten sairaudet, £16,00
Lyijytäytekynä, £1,50
Pyyhekumi, £0,50
Penaali, £2,50
A5-vihko, £1,50

Nahkasatulasta
Nailonpäitset, £7,00
Nailonriimunnaru, £6,00
Pääharja, £2,00
Pölyharja, £6,00
Pehmeä luonnonharja, £8,00
Kumisuka, £3,00
Kaviokoukku, £2,00

Yhteensä £72,00

Vastaus:

Lisään.

- Bretrix, 30.9.

Nimi: April Mountain

27.07.2017 16:41
Luku 1 ✖ Hyvästit ja Tulipuro

Aurinko lämmitti pilvettömältä taivaalta kuin aavikolla. Hatun tai edes huivin laittaminen päähän olisi voinut olla fiksua, mutta en jaksanut lähteä sellaista etsimään. Myöskään mustat vaatteet eivät olleet värinsä puolesta paras valinta siihen helteeseen, mutta ainakaan minulle ei päässyt tulemaan kylmä. Hymyilevä pikkusiskoni nauroi leveä hymy huulillaan, kun annoin hänelle vauhtia keinussa. Osasihan Moira itsekin vauhtia ottaa, mutta keinuminen oli kuulemma paljon hauskempaa, kun joku muu antoi vauhtia. Serkkuni Sierra keinui Moiran vieressä ja yritti innostaa tyttöä ottamaan itse vauhtia.
“Lähetkö sä tänään sinne opistolle?” Sierra kysyi vähän haikeasti.
“Lähden”, vastasin nopeasti.
Keskittymiseni herpaantui vauhdin antamisesta ja keinu, jolla siskoni istui, oli vähällä tulla minua päin. Jäin katsomaan serkkuani, joka näytti surulliselta kuultuaan vastaukseni. Tyttö pysäytti keinunsa ja minä siirryin hänen luokseen.
“Mulla tulee kauhee ikävä sua”, Sierra sanoi ja kyynel vierähti tytön poskelle.
Pyyhin varovasti kyyneleen pois serkkuni poskelta ja halasin häntä. Tiesin, että hänen on ollut vaikea olla minusta erossa vain muutamia päiviä sen jälkeen, kun olimme Moiran kanssa hänen perheensä luokse muuttaneet. En osannut kuvitella miten vaikeaa Sierralle tulisi olemaan, kun hän ei näkisi minua välttämättä kuukausiin.
“Niin mullakin, mutta en mä sua unohda. Lupaan pitää edelleen yhteyttä ja tuun tietenkin välillä lomilla käymään täällä”, selitin rauhallisesti.

Taran iloinen haukunta katkaisi ajatukseni. Käännyin katsomaan äänen suuntaan. Iloinen paimenkoira juoksi suoraan luokseni Unity kannoillaan. Silitin hymyillen innokasta koiraa, joka nautti saamastaan huomiosta. Moira lopetti keinumisen ja tuli rapsuttamaan Taraa. Narttu oli muuttanut tätini perheeseen vain noin viikon verran ennen minua ja siskoani, joten olin saanut totutella perheeseen yhdessä paimenen kanssa. Se oli varmasti yksi suuri syy siihen, miksi Tarasta oli tullut minulle niin tärkeä.
“Jäähän teille Tara. Teidän tarvitsee muistaa vain Tara, jotta ette unohda minua”, sanoin rauhallisesti.
Nuo sanat saivat itsellenikin nousemaan kyyneleitä silmiin. Näin myös Sierran ja paikalle juuri ehtineen Unityn ilmeistä, että sanat olivat koskettaneet heitäkin. Moira ei varmaankaan ymmärtänyt täysin, mitä olin tarkoittanut, vaikka jo kuuden vanha olikin. Minä pidin lähinnä vain hyvänä, että siskoni ei jäänyt tilanteesta surulliseksi, koska silloin hän ei päästäisi minua lähtemään helpolla.
“April, tule nyt, jos tahdot ehtiä junaan”, kuulin Eileenin äänen.
Hymyilin pienesti ja halasin vielä Moiraa, Taraa ja serkkuja, jonka jälkeen lähdin juoksemaan auton luokse. En todellakaan tahtonut myöhästyä junasta.

Asemalaiturilla hyvästelin vielä nopeasti Eileenin ennen kuin nousin kiireessä tavaroideni kanssa junaan. Etsin itselleni nopeasti vapaan istumapaikan ikkunan vierestä. En varmastikaan aikonut suostua matkustamaan useaa tuntia junassa, jos en olisi voinut istua ikkunan vieressä. Maisemien katselu samalla, kun kuunteli musiikkia oli mielestäni paras keino kuluttaa aikaa junassa. Nostin kaulallani olevat mustat kuulokkeet korvilleni ja laitoin yhden suosikkibiiseistäni soimaan. Pian juna lähti liikkeelle. Katselin hiljaisena ikkunasta maisemia haikea ilme kasvoillani. En ollut koskaan ollut niin kaukana kodistani, kun nyt olin menossa, vaikka pysyin edelleen Ison-Britannian rajojen sisäpuolella. Enkä edes mieltänyt kodikseni sitä paikkaa, jossa isäni asui vaan sen, jossa tätini ja serkkuni asuivat. Tuntui kuin hylkäisin kotini, vaikka lupasinkin Sierralle tulla aina välillä käymään.
“Kaikki menee hyvin”, sanoin hiljaa itselleni.
Nuo sanat kuulin yleensä Unityn suusta, jos olin epävarma jostakin, mutta nyt olin sanonut ne itse. Sanat tuntuivat kuitenkin yhtä merkittäviltä, koska osasin kuvitella serkkuni sanomaan ne minulle.

Aurinko paistoi myös perillä, kun astuin suuresta takorautaportista opiston pihamaalle. Päästyäni opiston pihaan katsoin vähän hämmästellen vanhaa linnamaista rakennusta, joka ei kuitenkaan ollut ollenkaan kuluneen näköinen. Kauniita nummia aaltoili näkökentässäni enemmän kuin tarpeeksi, kun aloin tutkia enemmän ympäristöäni. Kauempana näkyi houkuttelevia lehtimetsiä sekä hohtavia kukkaniittyjä. Pääsin ainakin opiskelemaan ja viettämään hevosten kanssa upeisiin maisemiin, jos en muuta. Astelin rauhallisin askelin kivistä hiekkapolkua pitkin päärakennuksen portaille raahaten samalla perässäni painavaa laukkuani. Nostin laukkua vaivalloisesti portaita ylös ovelle. Aloin jopa miettiä, mitä kaikkea olisin voinut olla ottamatta mukaan, vaikka olinkin karsinut jo ison kasan tavaraa pois laukusta ennen lähtöäni. Katsoin ihastellen suuria tammisia pariovia, kunnes vedin syvään henkeä koputin varovasti oveen. Odotin hiljaa, että joku tulisi avaamaan, vaikka en edes tiennyt, oliko ovi lukossa. Aloin jo epäillä, että kukaan ei ollut kuullut koputustani, kunnes vihreäsilmäinen nainen tuli avaamaan oven. Astuin hiljaisena ovesta sisään raahaten laukkuani sisään.
“Olen Bretrix Gawky, opiston rehtori”, nainen esittäytyi hymyillen.
“April Mountain”, vastasin varovasti.
Katsoin hänen epäillen naisen ojentamaa kättä, mutta tartuin kuitenkin siihen. Rehtori vaikutti heti alkuun varsin mukavalta eikä sellaiselta liian tiukalta johtajalta, joka ei ymmärrä mistään mitään, minkä kaltainen edellisen kouluni rehtori oli.
“Pian alkaa illallinen, joten sinun on paras kiiruhtaa ruokasaliin. Muista tulla sen jälkeen käymään vielä työhuoneellani”, Bretrix selitti ystävällisesti.
Nyökkäsin hymyillen ja katsoin kysyvästi tavaroitani. Nainen osoitti minulle paikan, jonne sain jättää tavarani odottamaan. Sillä hetkellä tahdoin vain tietää, mihin tupaan päätyisin. Tuvan paljastaminen vasta koululla oli varmasti joku Tulipuron kuuluisa kidutustapa tai se tuntui siltä.

Illallisen jälkeen löysin yllättävän helposti tieni rehtorin työhuoneen luokse. En nimittäin ole alkuunkaan hyvä suunnistuksessa edes sisätiloissa, joten saatoin olla jopa ylpeä itsestäni. Koputin rauhallisesti oveen, jonka ystävällinen vihreäsilmäinen nainen tuli pian avaamaan.
“Neiti Mountain sinut on lajiteltu Miraclen tupaan, joten tässä on avaimesi ja ratsastustakkisi”, Bretrix selitti ja yritti kuulostaa edes vähän viralliselta.
Avaimessa oleva avaimenperä sekä ratsastustakki olivat molemmat väriltään punaisia, joka oli ilmeisesti tupani tunnusväri. Nainen selitti minulle vielä vähän opiston käytännöistä ja antoi kasan erilaisia papereita sekä vihkosia.
“Onko sinulla nyt mielessä jotain, mitä tahtoisit kysyä?” rehtori kysyi vielä hymyillen.
“Ei taida olla”, vastasin nopeasti ja nappasin nopeasti käteeni pöydällä olevan paperipinon.
“Hienoa, joten annan sinun nyt mennä kotiutumaan huoneeseesi. Muista kuitenkin, että minä autan aina ja mielelläni kuten varmasti myös tupalaisesi”, Bretrix sanoi vielä ennen kuin katosin huoneesta.
Muistin juuri ajoissa napata pöydältä käsiini vielä avaimen ja ratsastustakin, joiden takia olin huoneeseen edes tullut.

Minulla meni aikaa seikkaillessani koulun käytävillä, kun yritin löytää tieni Miraclen oleskeluhuoneen ovelle. Muut oppilaat näyttivät tietävän, minne olivat menossa. En uskaltanut kysyä keltään, mistä olisin päässyt määränpäähäni, joten tyydyin harhailemaan yksin tavaroideni kanssa koulun käytävillä. Tuntui oudolta aloittaa opiskelu Tulipurossa vasta toiselta luokalta, mutta minulle oli vakuuteltu, että pärjäisin kuitenkin varmasti hyvin.
“Minne sinä olet menossa?” hymyilevä punapäinen poika kysyi yllättäen minulta.
En ollut huomannut pojan tuloa, joten säikähdin vähän. Siinä se minua päätä pidempi poika nyt kuitenkin seisoi. Minulla ei ollut mitään hajua, kuka poika oli, mutta selvästi kuitenkin minua vanhempi.
“Miraclen tupaan”, vastasin varovasti ja katsoin ujosti poikaa.
“Mä voin neuvoo sut sinne, ku oon itekin menossa samaa paikkaa”, hän vastasi hymyillen.
Nyökkäsin varovasti ja lähdin kävelemään pojan perässä. Katselin käytäviä tutkivasti samalla, kun yritin pysyä pitkäjalkaisen pojan kannoilla.
“Ainiin, mun nimi on muuten Niall, oon neljännellä Miraclessa”, punapää muisti äkisti esittäytyä.
“April, toisella luokalla”, vastasin nopeasti, koska oletin Niallin tahtovan tietää nimeni.
Lopulta pysähdyimme puisen oven eteen, jossa luki kauniisti kaiverrettuna “Miracle”.

Eteeni avautui punaiseen sävyyn sisustettu oleskeluhuone, jossa istuskeli joukko oppilaita muhkeilla sohvilla. Katselin ihastellen lumoavan kauniisti sisustettua huonetta. Sivuilta lähti nousemaan ylös kierreportaikot.
“Niall, kenet sä oikein toit tänne?” kuulin jonkun kysyvän.
Matalasta äänestä päätellen kysyjä oli ollut poika. Katselin tutkivasti sohvilla istujia oppilaita, jotka olivat selvästi hyviä ystäviä keskenään.
“Hän on April, tokaluokkalainen”, Niall vastasi nopeasti ja hyppäsi muiden seuraksi sohville.
Jäin katsomaan epäilevästi portaikkoja. En tiennyt, mihin minun olisi pitänyt siitä suunnistaa. Pian onnekseni huomasin vasemmanpuoleisen portaikon päällä tyttöjen huoneisiin viittaavan tekstin, joten lähdin suunnistamaan siihen suuntaan. Nousin portaita hitaasti ylös raahaten laukkua perässäni. Muistelin samalla, mitä kaikkea rehtori oli kertonut. Seistessäni numeroitujen ovien ympäröimänä yritin muistella, minkä numeron nainen oli maininnut minun huoneekseni. Yhdeksän, luku pomppasi mieleeni kuin tyhjästä ja aloin etsimään sitä numeroa ovista.

Kun avasin huoneen oven, minua oli vastassa punertavahiuksinen tyttö. Tyttö katsoi minua kiinnostuneena ja näytti siltä kuin saattaisi millä hetkellä alkaa kyselemään kaikkea ihan kuin neljän vanha pikkulapsi.
“Mä oon Rianna, mutta kukas sinä oot?” tyttö kysyi kiinnostuneena.
“April, ilmeisesti huonekaverisi”, vastasin hiljaisella äänellä.
“Älä nyt oo noin tylsän hiljainen, en mä sua syö. Oon jättänyt sulle yläsängyn vapaaksi, toivottavasti se kelpaa”, Rianna selitti innoissaan.
Nyökkäsin äkkiä ja raahasin laukkuni sängyn eteen. Huonekaverini vaikutti heti alkuun todella puheliaalta, mikä tulee varmasti ärsyttämään minua ainakin alkuun. Tietenkin, jos ystävystyn hyvin tytön kanssa, paljastuu minusta lähes samanlainen papupata. Riannassa oli jotain, mihin olin törmännyt opistolla vähän aiemmin. Paljoa vaihtoehtoja ei ollut, koska olin vasta tullut koululle. Äkkiä päässäni välähti. Tyttö ja minut tuvalle ohjanneessa Niallissa oli paljon samaa näköä, kun aloin miettiä kaksikkoa. Istahdin lattialle ja avasin hitaasti laukkuni. Nostin käsiini päällimmäisenä olevan skeittilautani.
“Sä skeittaat?” Rianna sanoi kysyvästi vähän yllättyneenä.
“Jep”, vastasin nopeasti ja tarkistin, että renkaat varmasti pyörivät.
Minusta oli vähän erikoista, että tyttö oli yllättynyt. Yleensä minut tuomitaan heti skeittaavaksi eristyneeksi möröksi, joka ei osaisi kuvitella tyttöjä edes kavereikseen. Oli kyllä ollut kiva saada vähän erilainen vastaanotto, jota en kyllä ollut osannut odottaa. Laitoin laudan pystyyn seinän viereen ja toivoin, että se pysyisi pystyssä. Tyttö näytti minulle kerrossänkyä olevat kaapit, joista kaksi vasemmanpuoleisinta olivat minun tavaroilleni.
“Ketä sä muuten hoidat vai onko sulla oma hevonen mukana?” Rianna kysyi, kun aloin laitella vaatteita kaappiin.
“Hoidan Figgea”, vastasin varovasti hymyillen ja vilkaisin nopeasti tyttöön päin.
“Se on kyllä kiva poni, kun oon sillä joitakin kertoja tunneilla mennyt. Mulla on täällä welsh C, Demo”, Rianna selitti minulle.

Kun olin saanut purettua suurimman osan tavaroistani ja tunkenut muut vain laukan mukana kaappiin, kiipesin makoilemaan sängylleni. Rianna kyseli minulta edelleen paljon, mutta hän ei ollut osoittanut mielenkiintoa perhettäni kohtaan, koska siitä en ainakaan vielä tytölle suostuisi kertomaan.
“Onko Niall muuten sun veli?” kysyin varovasti, kun tyttö hiljeni edes hetkeksi.
“Valitettavasti on, siihen ei kannata tutustua”, Rianna vastasi ja vaikutti jälleen vähän yllättyneeltä.
“Mistä sulle toi tuli mieleen?” hän kysyi heti perään.
“Hän auttoi mut tuvalle ja jäin miettii et teissä on paljon samaa näköä”, selitin nopeasti.
“Aina se hujoppi onnistuu ensimmäisenä löytämään uudet oppilaat”, tyttö tuhahti kuultuaan vastaukseni.
Noista sanoista pystyin päättelemään, että Riannalla ei ollut mitkään parhaat välit veljensä kanssa. Saattoihan se ärsyttää, jos veli kerran onnistui aina ensimmäisenä bongaamaan uudet oppilaat, kun ovat vielä samassa tuvassa. Kun puheenaihe oli vaihtunut huonekaverini veljeen, minua alkoi pelottaa, että Rianna kysysi minulta perheestäni. Niin ei onnekseni käynyt.
“Haluutko sä lähtee mun seuraksi tallille ja tutustuu vaik vähä Figgeen?” tyttö kysyi minulta vaihtaen aihetta.
“Voinha mä lähtee”, nyökkäsin ja olin jo hetkessä hypännyt sängystäni lattialle.
Lähdin jännittyneenä seuraamaan Riannaa tietämättä edes, missä talli oli. En nimittäin ollut saanut sitä silmiini tutkiessa pihapiirin silloin, kun olin saapunut opistolle.

Pian seisoimme pihalla suuri tallirakennus. Tallin takaa näkyi suuri määrä valkeita lankkuaisdoilla varustettuja tarhoja.
“Tuolla päätallissa on opiston hevoset, joten löydät Figgen sieltä. Minä menen pikkutallille, joka näkyy tuolla sivussa”, Rianna selitti ja osoitti oikealle, jossa näkyi pienempi talli.
Katsoin hetken hänen peräänsä, jotta muistaisin, mistä tarvittaessa löytäisin tytön.
Hetken jälkeen avasin varovasti tallin oven ja lähdin kulkemaan käytävää pitkin. Tallissa oli jonkin verran hälinää, kun oppilaat puuhailivat hoitohevostensa karsinoissa. Katselin ihastellen karsinoissa olevia hevosia ja poneja. Luin kiinnostuneena karsinoiden ovissa olevia hevosten nimiä.
“Black Fighter”, luin hymyillen ovesta, kun löysin etsimäni.
Figge huomasi minut heti tuli nopeasti ovelle. Mustalla ponilla oli päässään valkoinen tähti sekä ruunan turpa oli söpösti vaaleanpunainen. Nostin käteni varovasti ruunan haisteltavaksi ja poni tutki sitä varsin kiinnostuneena.
“Ei minulle herkkuja ole”, naurahdin, kun Figge haisteli haistelemistaan kättäni tuloksetta.
Avasin rauhallisesti karsinan oven ja livahdin karsinaan. Nappasin käteeni ensimmäisenä käteni ulottuville eksyneen harjan ja aloin rauhallisesti harjata ponia. Musta ei kuitenkaan ollut kanssani samaa mieltä siitä, että saisin harjata rauhassa. Ruunan mielestä sen olisi pitänyt saada maistaa myös harjaa. Paikoillaan pysyminen ei myöskään tuntunut olevan ponin mieleen. Napakalla komentamisella sain Figgen kuitenkin pysymään edes hetken paikoillaan. Kavioiden putsaaminenkaan ei ollut yksinkertaisin tehtävä. Ensin ruuna ei halunnut millään nostaa kaviotaan. Kun musta lopulta suostui sen nostamaan, sain kavion melkein naamaani. Onneksi vain melkein, koska se tuskin olisi tuntunut kivalta. En olisi varmaan antanut itsestäni kauhean hyvää kuvaakaan, jos heti ensimmäisenä päivänä olisin joutunut sairaalasiipeen, kun hoitohevonen oli vahingossa potkaissut naamaan. Figgen harjattuani laitoin sille riimun päähän ja lähdin taluttamaan sitä pihalle.

Lähdin taluttamaan Figgea rauhallisesti pikkutallin suuntaan siinä toivossa, että törmäisin Riannaan. Ruuna kulki nätisti vierelläni, mutta sen turpa eksyi turhan usein taskujeni lähettyville.
“Ei mulla edelleenkään ole herkkuja”, naurahdin ja kiskaisin ponin turpaa varovasti kauemmas.
Pikkutallin luona löysinkin näkökenttääni nopeasti Riannan tummanruunikon ponin kanssa. Epäilin ponin olevan Demo. Rianna tuli rauhallisesti Demon kanssa minun ja mustan ponini luokse.
“Oot ainakin vielä saanut pidettyä tuon ahnepyllyn aisoissa”, tyttö sanoi minulle hymyillen.
Figge oli kieltämättä varsin ahne tapaus. Lähdimme Riannan ehdotuksesta taluttamaan poneja metsäpolulle, koska minä en tahtonut vielä nousta ruunan selkään. Musta poni kulki ihan nätisti mukana, jos ei muisteta sitä hetkeä, kun poni päätti yrittää hypätä polun viereen kaatuneen puun yli. Olin juuri ajoissa onnistunut estämään Figgen innokkaan yrityksen, vaikka olinkin löytänyt itseni sen jälkeen istumasta maasta. Kenellekään ei kuitenkaan sattunut mitään, joten tilanne oli ollut vain hauska. Rianna oli alkanut kuoria minusta hitaasti esiin puheliaampaa puoltani ja olihan tyttö ihan mukava, vaikka hän kyllä vaikutti turhankkn uteliaalta. Saimme ajan kulumaan hyvin taluttaessa poneja maastossa ja jutellessa samalla rauhallisesti. Rauhallisen talutuslenkin jälkeen matkasin Figgen kanssa takaisin talliin.

Tallilta Riannan kanssa palattuamme suuntasimme nokkamme suoraan iltapalalle. Ruokasalista sai heti yhtä upean kuvan, vaikka en enää käynytkään siellä ensimmäistä kertaa. Oppilaiden aiheuttama melu ei mielestäni tehnyt oikeutta hienolle ruokalalle, mutta ei siltä melulta oikein voinut välttyäkään. Ei kukaan nyt voinut niin julma olla, että kieltäisi kokonaan ruokailussa puhumista. Istuimme Rianna oli huomannut jossain kavereitaan ja mennyt heidän seuraansa istumaan, joten minä etsin itselleni jostain vain ensimmäisenä vastaan tulleen vapaan paikan. Söin nopeasti leipäni ja kaadoin appelsiinimehun nopeasti kurkusta alas leivän perässä. En halunnut jäädä turhaan yksin ruokasaliin istumaan, joten lähdin vain nopeasti pois. Harhailin hetken käytävillä ihastellen niiden koristellisuutta ennen kuin muistin Niallin opettaman reitin tuvalle.

Kiiruhdin nopeasti oleskeluhuoneen läpi portaisiin ja sieltä huoneeseen, jonka jaoin Rianna kanssa. En halunnut pysähtyä tekemään tuttavuutta oleskeluhuoneessa olleiden oppilaiden kanssa. Kyllä minä heihin ehtisin varmasti myöhemminkin tutustumaan. Huoneessa kiipesin omalle sängylle ja kaaduin peiton päälle makaamaan. Mietin haikeana Moiraa, joka ei ehkä edes tiennyt, mihin olin lähtenyt. Sierra oli melkein murtunut,kun olin kertonut aloittavani opiskelun Tulipurossa, joten en halunnut edes ajatella, miten vaikea asia lähtöni oli ollut hänelle. Myös Unity varmasti kaipasi minua, koska lähinnä Taran vuoksi minusta oli tullut läheisiä paria vuotta vanhemman tytön kanssa. Itse jäin kaipaamaan Taraa, koska siitä koirasta omi tullut minulle oikeasti tärkeä. Onneksi täällä opistolla minulla oli Figge, joka ei varmaan antaisi minulle yhtään tylsää päivää. Haikeasta muistelusta huolimatta odotin kuitenkin jo innolla opiskelun alkamista.

Vastaus:

Aloitustarinasi oli melko pitkä, hienoa! Toivottavasti kirjoitusintosi säilyy ja saan jatkossakin nauttia yhtä monisanaisesta tekstistä. Ensimmäisen tarinan analysointi on aina hauskaa puuhaa, sillä silloin saa ensimmäisen käsityksen siitä, miten oppilas oikeasti kirjoittaa. Mielestäni sinun tekstisi on huoliteltua ja hyvin rakennettua. Kappalejako oli selkeä, vuorosanat hyvin kirjoitettu ja kuvailu (varsinkin alussa) oli hyvää. Tässä tarinassa oli kaikki, mitä ensimmäiseltä tarinalta edellytetään.

Kerroit vähän taustastasi, mutta perhesuhteesi jäi hieman auki, etkä näköjään mielellään puhu aiheesta. Olen kuitenkin vakuuttunut, että puhut tarinan edetessä perheestäsi vielä (ainakin Riannalle). Ja tässä välissä on mainittava, että ihastuin tarinassasi esiintyvien hahmojen nimiin. Aivan ihania! Lemppareitani oli Rianna ja Moira. Lisäksi minua jäi kiinnostamaan tuo Niall, eritoten siksi ettei Rianna pidä hänestä esteettömästi. Ihanaa, että sait heti ensimmäiseen tarinaan ujutettua näin mielenkiintoisia juttuja. Olen vakuuttunut, että tästä kehkeytyy vielä jotakin tosi hyvää.

Annan sinulle £45 sekä kolme tupapistettä.

- Bretrix, 1.9.

Nimi: Bretrix, rehtori

27.07.2017 13:53
Tervetuloa toiselle vuosiluokalle, neiti Mountain! Laitan tähän alle listan tavaroista, jotka sinun tulee omistaa ennen kolmannelle vuosiluokalle siirtymistäsi. Tavaroita voit ostaa Ikiajosta tarinoista saamillasi rahoilla. Muistathan ilmoittaa jutteluareenalla aina kirjoitettuasi tarinan tai asioituasi Ikiajossa, kiitos! Jos tulee jotakin kysyttävää, laita postiin viestiä.

Tavaralista - toinen vuosiluokka

Harry Ryan: Hevosten historia II
Elle Moonty: Yrttitietoa aloittelijoille
Lyonne Fox: Hevosen rakenne ja anatomia
Jacob Smith: Ihmisen kehonkieli
Kaley Stone: Hevosten sairaudet
Lacey Lambert: Hoitomenetelmien käsikirja
Mary Kiber: Luonnollinen hevosmiestaito
Sam Gapwell: Ratsastuksen salat

Kynä
Paperia/vihkoja

Kumisuka
Pehmeä luonnonharja
Kaviokoukku
Päitset
Riimunnaru
Pääharja
Pölyhar ja

Ratsastushousut
Ratsastushanskat
Ratsastuskypärä
Ratsast ussaappaat/-kengät

Antoisaa lukuvuotta!

- Bretrix, 27.7.

 

Virtuaalinen Hevosopisto • Virtual Equine College

©2017 Hevosopisto Tulipuro - suntuubi.com