Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
HUOMIO oppilaat! Kirjoitusrajoite voimassa 17.1.-3.5.2015. Jokainen oppilas saa kirjoittaa korkeintaan yhden tarinan viikossa! Kiitoksia.

Mercy Lockwood

Nimi Mercy Lockwood Luokka 4.
Syntymäpäivä 16. maaliskuuta Tupa Garnet
Hoitohevonen Remember Remembrances Tili £138

 

Ratsastuskokemus

Mercy aloitti ratsastuksen pikkytyttönä kotikylässään Irlannissa. Hän oppi ratsastamaan viekkailla ja fiksuilla connemanponeilla, joilla on aina oma paikkansa tytön sydämessä. Mercylle ostettiin hänen lempiponinsa 12-vuotislahjaksi, sillä tiellä ollaan edelleen. Kaksikolla on pitkä historia, koska tyttö on tuntenut ponin jo yli kymmenen vuotta. Ratsastajana hän on rauhallinen, mutta napakka. Mercy on opetettu ratsastamaan pienenä jo centered riding -tyylillä. Hän rakastaa huntingia ja maastoilua erityisen paljon.

Luonne

Mercy vaikuttaa aluksi kylmältä ja etäiseltä - sen takia tytön ei ole helppo saada ystäviä. Hänellä on tapana viisastella ja päästellä suustaan vaikka ja mitä, eikä hän välttämättä tajua, jos hän loukkaa jotakuta huumorillaan. Mercyn tapa katsoa maailmaa on sarkastinen ja kriittinen, eikä hän luovu näkökulmistaan ihan helpolla. Hän inhoaa uusien ihmisten tapaamista ja kaikenlaisia väittelytilanteita. Sellaiseen joutuessaan tyttö on hyvin terävä suustaan ja puhuu ihan varmasti keskustelukumppaninsa nurkkaan, jonka takia monet menettävät hermonsa Mercyyn. Ei hän pahaa tahdo eikä loukkaa yleensä ketään tahallaan.
Harvoille ystävilleen Mercy on lojaali ja arvostaa luotettavuutta. Hänellä on mielestään loistava huumorintaju, hänen kuulee usein viljelevän poliittisia vitsejä ja mustaa huumoria. Useimmat eivät kuitenkaan tajua hänen juttujaan. Hän itse nauraa tilannehuumorille, eikä myöskään pysty pitämään pokkaansa lapsellisille jutuille. 
Tyttö pitää eläimistä tuhat kertaa enemmän kuin ihmisistä. Hänen koirallansa Arialla on ikuisesti paikka sydämessä. Rankinta Tulipurossa on hänen mukaansa koirasta erossa oleminen. Mercy rakastaa eläimiä ja on niille aina oikeudenmukainen ja hellä, mutta otteiltaan itsevarma.

Ulkonäkö

Tytöllä on pituutta 156 senttiä - ikuinen poniratsastaja siis. Hänellä on pitkät, lainehtivat kuparinpunaiset hiukset, jotka ovat aina ponnarilla tai kahdella letillä - muuten ne ovat tiellä. Hänellä on hieman synkeä tyyli, huolimatta koomisesta irkkuaksentistaan ja kansalaisuudestaan. Mercy pukeutuu lähes aina mustiin tai maastonvihreisiin farkkuihin. Yläosassa hänellä on säästä riippuen joko bomber, tuulitakki tai nahkatakki ja musta paita, joskus jotain muutakin väriä. Jalassa hänellä on maiharit tai mustat converset, tallilla maiharit tai ratsastuskengät. Mercy ratsastaa mustissa grippihousuissa, ratsastuskengissä, chapseissa ja mustassa kevytkypärässä.

Perhe

Mercy kasvoi Galwayn lähellä maaseudulla. Hänen perheeseensä kuului pikkutyttönä äiti, isä, sisko ja koira, mutta perhe kutistui isään ja koiraan vanhempien erottua. Sisko ja äiti lähtivät äidin työn perässä Floridaan asti. Mercy ei ole ikinä vieraillut heidän luonaan ja muistot heistä haalistuvat iän mukana entisestään. Eron jälkeen rahaa ei ollut enää paljoa, joten tyttö muutti isänsä kanssa Dubliniin, työn perässä hekin. Ressie onneksi pääsi mukaan, samoin perheen koira, beauceron Aria.

Matka-arkku

Oppikirjat

Ei kirjoja.

 opiskeluvälineet

Ei tavaroita.

Tavarat

Opiston ratsastustakki

Yrtit ja uutteet

Ei tavaroita.

opinnot

Valinnaisaineet tietotekniikka, yrttitieto, rakenne ja anatomia Kerhot ei kerhoissa Poolopaikka hyökkääjä-puolustaja, Dot

Arvosanat

Oppiaine Läksyt Kokeet Keskiarvo
Hoitomenetelmät      
Hevosten sairaudet      
Kehonkieli      
Luonnollinen hevostaito      
Ratsastus      
Tietotekniikka      
Yrttitieto      
Rakenne ja anatomia      

ansiot

Ansaitut tupapisteet 3 tupapistettä Kirjoitetut tarinat 2/7 tarinaa

Ei ansioita.

Tarinakirja

 [ Kirjoita ]

Nimi: Mercy

21.07.2017 12:45
Vuosi 4. osa 2. Alku aina hankala?

Hätkähdin hereille tutusta unesta, jossa seisoin yksin keskellä ratsastuskenttää ja kaikki tuijottivat minua. Tällä kertaa kuitenkin Ressie oli kadonnut viereltäni, samoin kuin vaatteet päältäni. Yritin hengittää syvään ja rauhoittua, mutta hakkaava sydämeni oli näköjään päättänyt saada kohtauksen. Käännyin sängyssä ympäri ja jäin tuijottamaan harmaata kattoa kylmän hien vallassa. Katsahdin kelloa puhelimeni hehkuvalta näytöltä ja se näytti paria vaille kuutta. Kämppikseni oli vielä onnellisesti unten mailla, joten hiivin vaatekaapilleni ja kiskoin päälleni hätäisesti mustat ratsastushousut ja tummanvihreän hupparin. Kun käännyin ympäri, meinasin saada toisen sydänkohtauksen, koska Veronica oli ilmeisesti herännyt ja noussut istumaan.
"Huomenta", hän sanoi hieman tylysti.
"Huomenta", ynähdin vastaukseksi.
Veronica ponkaisi ylös sängystä ja seisahtui eteeni valkoisessa silkkiyöpaidassa.
"Okei, olen pahoillani eilisestä ja toissapäivästä", sain sanottua.
"Kato kato, sehän puhuu", Veronica vinoili.
"No, olen menossa talleille päin", sanoin ja jäin odottamaan.
"Voisinko tulla esittelemään paikkoja?", Veronica kysyi toiveikkaasti.
Hymyilin. Ehkä pääsisinkin itsestäni yli ja ystävystyisin Veronican kanssa.
"Toki", sanoin.
Istahdin sängylle odottamaan, kun Veronica pukeutui. Hän oli mielettömän nopea meikkaamaan ja pukeutumaan ja näytti supermalliltä kymmenen minuutin päästä. Saatoin hieman tuntea oloni epämukavaksi.
"Onko sinulla omaa hevosta?" Veronica kysyi.
"Joo on. Connemara Ressie", vastasin ja punastuin.
Veronicalla oli varmasti monia hevosia. Näyttäisimme Ressien kanssa puskasta eksyneiltä mörreiltä hehkuvan huippuratsukon vieressä.
"Ei ole. Hoidan erästä mukavaa vanhaa hunteria, Mousea", Veronica vastasi.
Olin hieman yllätynyt. Tyttö vaikutti rikkaalta ja hemmotellulta, mutta ehkä olin arvioinut hänet väärin.
"Mistä tulet, Irlannista vai?" Veronica kysyi.
"Joo, kasvoin Galwayn lähellä, mutta muutimme Dubliniin vuosi sitten. En viihtynyt siellä yhtään", sanoin.
"Haha, emme sitten kumpikaan ole brittejä, eikö?", Veronica vastasi hieman hymyillen.
"Oletko jenkeistä asti tullut?" kysyin.
Olin haljeta uteliaisuudesta. Opistossa taisi olla paljon ulkomaalaisia. Luulin, että olisin ulkopuolinen kansalaisuuteni takia.
"Joo, olen kierrellyt vähän siellä täällä, eri sisäoppilaitoksissa. Vanhempani lähettivät minut tänne toissakesän sekoilujen takia. Mutta alunperin olen Floridasta", Veronica kertoi.
"Wow", sanoin.
En ollut ikinä edes käynyt Euroopan ulkopuolella. Lähdimme kävelemään kohti talleja. Meillä taisi olla molemmilla ratsastusta ensimmäinen tunti, olimmehan samassa tuvassa ja vuosikurssilla.
"Ainiin, ystäväni kutsuvat minua Raveniksi. Lapsuuden lempinimi on tarttunut tännekin", Veronica sanoi hymyillen.
"Me ollaan ystäviä nyt vai?" tokaisin leikilläni.
Nauroimme hieman, eikä Ravenin seura tuntunut enää niin kiusalliselta. Juttelimme hevosista kasuaalisti matkan talleille. Olin iloinen nähdessäni, että Ressien pää ilmestyi karsinan luukusta. Tamman valkeat, karvaiset korvat sojottivat pystyssä ja ruskeat, suuret silmät näyttivät levollisilta ja ystävällisiltä.
"Ressie, ponini", esittelin.
"Ihana! Saako siihen koskea?" Raven kysyi.
"Tottakai", sanoin.
Olin silti iloinen, että joku sentään vaivautui kysymään luvan ennen iholle tunkemista. Ressie tunki turpansa suoraan Veronican taskuun.
"Hei! Ei ole mitään!" Raven huudahti.
Naurahdin ja työnsin ponin pään kaltereiden paremmalle puolelle.
"Se on vähän hassu, mutta kiltti", sanoin.


Vein Ressien pikaisesti ulos sen tarhakaverin luokse. Menimme vielä isolle puolelle katsomaan Ravenin hoitohevosta Mousea. Se oli nimensä mukaisesti hieman hiirulaismainen ruuna. Se oli väriltään tummanruunikko, varsin tavallinen hevonen. Mouse tuijotti minua hieman tylsistyneen näköisenä.
"Se on vähän hidasjärkinen, mutta rakas", Raven sanoi lempeästi, jonka jälkeen hän vilkaisi puhelintaan.
"Hei, meidän pitäisi lähteä aamiaiselle. Tapaamme siellä kaksi ystävääni, jos sopii?" Raven kysyi.
Tätä olin pelännytkin. Aivoni huusivat "EI", mutta vedin naamalleni feikkihymyn ja kuulin sanovani "toki".
Kävelin hieman Ravenin perässä kohti linnaa. Jännitin uusien ihmisten tapaamista. Entä jos he eivät halunneetkaan tulokasta porukkaansa?

Pelkoni osoittutui varsin turhaksi, onneksi. Kun saavuimme ruokasaliin, nurkasta syöksyi tummatukkainen suunnilleen ikäiseni poika, vanavedessään blondi tyttö.
"Hei, uusi kasvo!" poika huusi aidolla, oikella homonuotilla.
Naurahdin hiukan kiusaantuneesti, mutta sitten poika syöksyi halaamaan minua. Jäykistyin paikalleni ja vaihdoin Ravenin kanssa merkitsevän katseen. Vihdoin poika irroitti otteensa ja mittaili minua katseellaan päästä varpaisiin.
"Hän kelpaa! Mikä on nimesi, mistä tulet ja mitä haluat?" poika kysyi diivailevasti.
"Mercy, tulen Irlannista. En oikein tiedä, mitä tarkoitat", sanoin hieman epäilevästi.
"Tässä on Matt, opiston homoin jätkä", Raven esitteli.
Matt päästi muka-järkyttyneen huokauksen.
"Ja tässä Emilie, seinään sulautuja", Raven sanoi.
Olin jo unohtanut blondin tytön olemassaolon. Hän nosti kättään hieman ja nyökkäsin vastaukseksi.
"Hei, mennään syömään että päästään valmistautumaan tunnille", Raven sanoi.
Seurasin ystävyksiä aamupalajonoon. Minusta alkoi tuntumaan, että viihtyisin sittenkin opistossa.

Päätallin satulahuoneessa oli jo pienoinen ruuhka. Ilmeisesti ratsastukset toteutettiin kahdessa ryhmässä. Me kahdeksan neljäsluokkalaista Garnetia ratsastaisimme Ridkay Fiddlerin johdolla koulua tänään. Ressie taisi olla jo aika hyvin kotiutunut, joten halusin kyllä tutun ponin selkään.
"Mattilla on ihana englanninpuoliverinen ja Emiliellä sellainen kirjava irlantilainen ratsuponi", Raven kuiskasi.
Nyökkäsin. Saimme pian käskyn laittaa hevoset kuntoon ja ilmestyä kentälle piakkoin. Raven jäi päätalliin laittaamaan Mousea kuntoon ja minä lähdin Mattin ja Emilien kanssa pikkutalliin.
"Sinulla on siis connemara?" Emilie kysyi.
"Joo. Ressie. Sinulla ratsuponi?" kysyin.
"Joo, sellainen hönö ruuna Romeo", Emilie esitteli.
"Ja minulla on puoliverinen tamma Bonnie, Cosgrove Bonsai, oma kasvatti tietenkin", Matt sanoi ylpeänä.
"Perheesi kasvattaa englanninpuoliverisiä?" kysyin.
"Kyllä, siitä tulet kuulemaan joka päivä. Vanhemmat eivät oikein pitäneet tuosta hintistä, joten se tuli tänne", Emilie selitti.
Naurahdin hieman.
"Mielummin täällä kuin siellä!" Matt huudahti dramaattisesti.
Ilmeisesti oli ihan tavallista kutsua Mattia hintiksi ja muuksi vastaavaksi - sain viban, että Emilie ja Matt olivat parhaita ystäviä. Heidän sanaton viestintä muistutti paljon minua ja isääni. Oli ilmiselvää, että Raven oli porukan äitihahmo. Ehkä Em ja Matt olivat jotkut oudot ei-sukulaiset kaksoset? Kaksossielut? Sukulaissielut?
"Mistä sinä tulet?" kysyin Emilieltä kasuaalisti.
"Hollannista! Olen kyllä asunut äidin kanssa briteissä jo ennen opistoon tuloa", hän vastasi.
Kieltämättä Emilie näytti ja kuulosti hieman hollantilaiselta. Hieman minua pidemmällä tytöllä oli siniset silmät ja vaaleat hiukset sekä hieman pisamia kasvoilla. Matt taas oli brittiläisen perikuva, tummat hiukset ja vihreät silmät. Hän oli pitkäjalkainen ja pitkä, kouluratsastajan näköinen tietenkin.

Jännitys kipristeli sisisälläni ennen tunnin alkua. Ressie seisoi onneksi kuuliaisesti vierelläni ja katseli ympärilleen rauhallisena. Emiliellä taas oli pienoisia ongelmia Romeon kanssa - poni teiskui paikallaan, odotin höyryvanan pöllähtävän kohta ruunan korvista. Olin hyvin kiitollinen rakkaan tammani tilannetajusta. Nousin Ressien mustaan koulusatulaan ja tiukkasin vyötä parilla reiällä. Olo tuntui kotoisalta karvaisten korvien heiluessa edestakaisin liikkeen tahdissa. Seurasin kentällä kulkevia ratsukoita: Ravenin verkkaisesti kulkeva Mouse, räjähtämispisteessä oleva Romeo sekä pitkäjalkainen ja lihaksikas Bonsai. Meidän lisäksemme kentällä pyöri neljä muuta hevosta, joista kolme näytti puoliverisiltä ja yksi welshiltä.
"Okei, lukuvuoden ensimminen koulutunti. Laitetaan kesälöllöt heilumaan istunta-ja venyttelytunnin muodossa!" sanoi ratsastuksenopettaja Fiddler innokkaasti.
Heräsin haavemaailmastani ja tajusin koota ohjat käsiini. Ressie töpötti eteenpäin tutulla ponimaisilla askelillaan. Kentän pohja tuntui aika kivalta, joustavalta ja hyvin vähän pölyävältä.
"Aloitetaan helpolla, pyöritelkää lonkat auki", saimme ohjeeksi.
Lonkkani olivat edelleen aivan lukossa pitkän istumisen takia, joten meinasin huutaa tuskasta ensimmäisen kierroksen aikana. Homma muuttui kuitenkin mielekkäämmäksi, kun lukot antoivat periksi.
"Joo eiköhän ole valmista. Sitten kurotukset otsatukkaan ja häntään", kuului seuraava käsky.
Haha, Ressien nysäselkä ja töppökaula, ei kovin haastavaa. Emiliellä oli kuitenkin edessäni hieman vaikeuksia säikkyvät ja joka suuntaan leviävän Romeon kanssa.
"Kivasti menee. Sitten kurkotukset jalustimiin ja ylävartalon kierrot, kiitos!" Ridaky huuteli.
Omat nysäjalkani olivat tässä liikkeessä eduksi. Näin muutaman pitkäkoipisen basic bitch muijan tuskailevan kouluhevostensa selässä. Tunsin kieltämättä vahingoniloa.
"Sitten suosikkinne, lantion avaukset", sanoin professori Fiddler hieman sadistisen kuuloisesti.
Nostin molemmat jalkani satulan taakse, eikä Ressie lotkauttanut korvaasakaan. Se oli tottunut apinointiini. Vaikka sattui ja paljon, huomioni kohdistui Emilien perseilevään poniin. Ratsastuksenopettaja silmäili ratsukkoa hieman pahasti.
"Selvän teki. Sitten alkuverkat itsenäisesti, älkää kiitos järjestäkö mitään onnettomuuksia!" sanoi opettaja.
Pyysin Ressieltä hieman aktiivisempaa käyntiä ja tamma totteli yllätyksekseni oikein hyvin. Nostin ravin parien pysähdyksien jälkeen. Ressien meno oli vähän laahaavaa, joten hain energiaa liikkeeseen parin kierroksen ajan. Sen jälkeen tietenkin jouduin kokoamaan ja rauhoittelemaan turbomummoani, koska se lähti taas kuumenemaan.

Verkkojen jälkeen saimme mennä harjoitusravia ja kiemuroita, ilman jalustimia luonnollisesti. Siinä kohtaa kaduin, että olin ratsastanut Ressien liikkeisiin voimaa ja energiaa. Tutussa vuoristorataravissa oli kuitenkin ihan siedettävä istua, olihan minulla ollut jo kymmenisen vuotta aikaa opetella. Ressie vaikutti suhteellisen tyytyväiseltä. Tunti eteni hyvin ja mielialani nousi tasaisesti.

Vastaus:

Kommentoin tämän tarinanpuoliskon nyt, vaikka toinen puoli ei olekaan vielä ilmaantunut. Loppu oli kyllä töksähtävä, mikä huusi sitä, ettet ehtinyt kirjoittaa tarinaa loppuun. No, odotan sitä toista osaa :)

Siitä on jo jonkin aikaa kun viimeksi luin tarinoita, joten jouduin vähän kertailemaan aikaisempia tapahtumia. Raven vaikutti tässä tarinassa paljon siedettävämmältä, jopa supermukavalta. Tai sitten sinä oli tässä tarinassa siedettävämpi, kukas näistä nyt ihan tarkkaan tietää. Uusi porukkanne vaikuttaa aika symppikseltä. Matt on ehkä lempparini tähän mennessä letkautuksineen ja räiskyvine persoonineen. Kirjoitit hahmoista hauskasti.

Tarinan kaksi parasta kohtaa olivat seuraavat:

1) Aivoni huusivat "EI", mutta vedin naamalleni feikkihymyn ja kuulin sanovani "toki".
2) "Sitten suosikkinne, lantion avaukset", sanoin professori Fiddler hieman sadistisen kuuloisesti.

Tekstisi on ihanan lennokasta ja hauskaa luettavaa. Toivottavasti se toinen osa tulee suhteellisen nopeasti niin, että pääsen jatkamaan elosi parissa. Annan sinulle tästä puolikkaasta £30 sekä tupapisteen.

- Bretrix, 1.9.

Nimi: Mercy

12.07.2017 20:43
Vuosi 4. osa 1. Hyvää loppuelämää

Matala ja epätasainen kivimuuri tuntui jalkojeni alla viileältä ja hieman epämukavalta. Sää oli hieman hiostava ja kostea, eikä ukkoskuuro tuntunut mahdottomuudelta. Katselin harmaaseen horisonttiin pieni kaipuu rinnassa viipyen. Edessäni aukeni vehreä nummi, jossa käyskenteli viisi valkeaa ponia. Yksi niistä, kaikkein valkein ja pyörein, nosti päätänsä ja vilkuili suuntaani. Tamma oli tunnistanut minut - nimittäin minun oma tammani Ressie. Toivoin ponin tulevan luokseni ja laskevan karvaisen päänsä syliini, mutta niin tapahtui vain elokuvissa. Hyppäsin alas kiviaidalta ja kävelin hitaasti kostean niityn läpi Ressien luokse. Tamma tuli minua vastaan pari metriä, mutta pysähtyi pällistelemään lyhyen matkan päähän.
"Hei, rouvaseni. Miten menee?" juttelin.
Rapsuttelin ponin pörröistä harjanjuurtaa, sen suosikkikohtaa. Ressie ummisti silmänsä ja painautui lähemmäksi. Tuntui ilkeältä lopettaa rapsut heti, mutta minulla oli jotain erityistä tehtävää sille päivälle - nimittäin pakkaaminen ja kodin hyvästely. Astelin toista ponia kohti, huomattavasti nuoremman ja tummemman varsan luokse.
"Hei, Monty", tervehdin pikkuoria.
Vuosikas tuuppaisi minua pikkuisella turvallaan. Se oli kovasti emänsä Ressien näköinen. Laskin käteni Montyn selälle ja silitin sitä toisella kädellä.
"Me näemme sitten ensi kesänä, kaveri", kuiskasin varsalle.
Siirryin varoen Montyn peräpään lähistölle ja nyppäisin jouhitukon irti varovasti linkkuveitsen avustuksella.
"Sori, kaveri", sanoin ja annoin pusun harmaalle turvalle.
Hyvästeltyäni pikkumieheni ja tallin muut ponit otin olkapäältäni tummanruskean nahkariimun ja pujotin sen Ressien korvien yli. Kävelimme tamman kanssa rinnatusten nummen läpi portille, jolloin sateen ensimmäiset pisarat putoilivat Ressien valkoiseen harjaan, kiiltäen siinä heijastaen vihreän kasvillisuuden sävyjä.

Pienen ja hieman suttuisen townhousen ikkunasta paistoi valo ja tuttu hahmo ilmestyi ikkunaan ja vilkutti hymyillen. Isoisä! Tunsin suunnatonta iloa jälleennäkemisestä ja syöksyin tummansinisestä ovesta lähes saranapuolelta sisälle. Ryntäsin halaamaan isoisää, joka oli ilmeisesti tullut toivottamaan onnea lukuvuodelle.
"Hei, pikkuneiti. On ilo nähdä ja hyvästellä henkilökohtaisesti. Muista, että olemme vain meren toisella puolella ", isoisä sanoi vahvalla irlantilaisaksentillaan ja hymyili hieman.
"Mahtavaa, kiva kun tulit", sanoin ja hymyilin.
Isoisä oli ajanut Galwaysta asti toivottamaan onnea ja hyvästelemään - hyvin vanhanaikaisen isoisäni tyylistä. Hän asui edelleen vanhoilla kotikulmillani ja vierailin siellä mielelläni aina jouluisin ja muina pyhinä.
"Ikävä sanoa, mutta meidän on mentävä. Matka on pitkä", isä sanoi ja laski kätensä olkapäälleni.
"Selvä, haen vain tavarani", sanoin.
Kipaisin yläkertaan ahtaita portaita pitkin. Hieman pölyinen, pieni ja natiseva huoneeni yläkerrassa ei ehkä ollut täyttä luksusta, mutta se oli kotini. Raahasin matkalaukkua ja suurta urheilukassia verkkaisesti alakertaan, maastonvihreä olkalaukku mukana keikkuen. Eteiseen kipitti suuri musta koira, joka tapitti minua tummilla silmillään hieman haikeasti ja surullisesti - ihan kuin se olisi ymmärtänyt minun olevan lähdössä.
"Älä huoli, Aria. Palaan kyllä luoksesi", sanoin koiralle.
Isä auttoi minua saamaan tavarani vanhan maasturin takapenkille. Aria hyppäsi takakonttiin iloisena siitä, että se pääsisi mukaan.
"Onhan passit ja kaikki elintärkeä?" isoisä varmisteli.
"On on", sanoin ja halasimme vielä viimeisen kerran.
Isoisä kaivoi taskustaan pienen tummanvihreän rasian. Hän ojensin sen minulle. Avasin rasian hieman jännittyneenä. Se sisälsi hopeisen kelttikorun, joka roikkui mustassa kangashihnassa. Kiitin isoisää, joka mainitsi korun olleen äitini. Hän oli jättänyt sen muuttaessaan.

Ensimmäinen pysähdys toteutui jo kymmenen minuutin päästä, tallilla nimittäin. Saimme tallin kuljetuskopin lainaan. Ressie olikin jo sisällä lähes lähtökunnossa, joten kannoin sen tavarat autoon. Kaksi satulaa ja monta kassillista krääsää painoivat kuin synti, mutta mahtuivat hyvin tilavaan autoomme ja trailerin varustetilaan. Ressie käveli tyynen rauhallisesti koppiin kuljetussuojineen, vaikkei se ollutkaan kovin kokenut matkustaja. Sanoin vielä heipat tallikavereilleni ja paikan omistajalle ennen lähtöä. Tihkusade yltyi myrskyksi. Aivan kuin luonto olisi itkenyt.

Lauttamatka tuntui ikuisuudelta. Hörpin kahvia lautan kahviossa isäni seurassa. Aria istui lattialla tuolini vieressä hieman läähättäen, edessäni olevaa sämpylää tuijottaen. Minun teki mieli antaa ruoka koiralle, olin jännityksestä jäykkä ja syömisestä ei tullut yhtään mitään. Vilkuilin jatkuvasti ympärilleni, kuin odottaen eteeni tupsahtavan jonkun muun opistoon menevän. Ketään ei kuitenkaan ilmestynyt.

Viimeinen tunti autossa meni paniikinomaisessa jäätymisessä. Tuijotin koko matkan ulos käyden läpi pahimpia kauhuskenaarioita. Kotipuolessa Dublinissa minulla ei ollut yhtään läheistä ystävää, muutama kaveri vain koulusta ja tallilta. Entä jos en onnistuisi saamaan kavereita ja itseluottamukseni pettäisi? Ressie riittäisi tietenkin aina ystäväksi, kuten ennenkin. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa. Isä vilkuili minua hieman huolestuneena, mutta keskittyi kuitenkin ajamiseen. Itku yritti puskea esiin, mutta tukahdutin alkavan vollotukseni. Vihdoin painajaiseni kävi toteen ja käännyimme metsätielle, jossa oli kyltti "Hevosopisto Tulipuro". Traileri ja vanha maasturi kolistivat pitkin kapeaa metsätietä. Huomasin perässämme tulevan muutamia autoja. Isä ajoi läpi metallisesta, upeasta portista, joka retkotti avoimena. Piha oli täynnä oppilaita ja hevoskoppeja. Huokaisin syvään ja astuin hitaasti ulos autosta. Silloin todellisuus iski kasvoilleni täydellä voimallaan. Jäätävä sade piiskasi tiluksia ja sai kylmät väreet juoksemaan selkääni pitkin. Opisto oli upean näköinen, se muistutti niitä eurooppalaisia kilpatalleja, joita näkyi Pintrestissä ja muualla. Hevosia seisoskeli laitumilla ja tarhoissa. Tallipiha oli siisti ja kaikkialla vaikutti olevan järjestys. Huomioni kiinnittyi kuitenkin lähinnä valtavaan linnaan, joka näytti samaan aikaan upealta ja houkuttelevalta, mutta silti pelottavalta ja kylmältä. Seisoin pihamaalla tuijottamassa ja havahduin ajatuksistani vasta sitten, kun isäni nousi autosta ja tuli seisomaan viereeni. Hän heitti minuun tutun katseensa. Kohautin olkapäitäni ja laahustin Arian luokse. Hautasin kasvoni koiran turkkiin ja päästin itkun tulemaan. Siinä me istuimme takakontin reunalla, minä ja paimenkoirani. Isä odotti auton toisella puolella, nojaillen oveen ja tuijotellen kaukaisuuteen. Koiran musta turkki kastui kyynelistäni, mutta tyttö istui paikallaan, lepuuttaen kuonoaan olkapäälläni. Tiesin, että minun oli kerättäväni itseni. Isä oli astellut vierelleni ja laski kätensä tuttuun tapaan olkapäälleni. Irroitin otteeni koirasta ja katsoin sitä hetken itkuisilla silmilläni. Hymyilin pakolla hieman ja kävelin kopille vapauttamaan Ressien. Sain ohjeeksi tummatukkaiselta tytöltä taluttaa tammani pikkutalliin ja laittaa se mihin tahansa karsinaan tallin perällä, jossa ei ollut nimeä. Löysin paikan Ressielle helposti ja kiinnitin sen pienen, mustapohjaisen nimikyltin teipillä oveen. Ruokinta-ja hoito-ohjeet laittaisin pian.

Hyvästit eivät olleet kivuttomat. Harvasanainen ja hieman poissaoleva isä katsoi minua. Hänen silmänsä näyttivät jotenkin sameilta ja jopa harmaantuvat hiuksetkin näyttivät alakuloisilta.
"Onnea sitten, tyttö. Muista kuunnella sisintäsi kaikessa mitä teet ja laita viestiä, jos jokin on huonosti", isä sanoi.
Nyökkäsin ja halasimme nopeasti. Tuntui pahalta jättää isä yksin kaupunkiin, mutta tieni tuntui vievän opistoon, vaikka kuinka sitä yritin kieltää. Lähdin laahustamaan kamojeni kanssa pihan läpi linnalle. Portaat olivat hankalat ja ovesta kulkeminenkaan ei sujunut niinkään kauniisti. Aulassa oli paljon oppilaita, mutta väkijoukosta erottui muutamat henkilöt, joilla oli valvojaoppilas-tekstillä varustetut takit.
"Hei, tervetuloa! Taidat olla uusi?" tummatukkainen tyttö kysyi hymyillen.
Nyökkäsin jäykästi.
"Selvä, voit jättää tavarasi tähän ja siirtyä salin puolelle", hän sanoi.

Mielestäni oli järkyttävän stressaavaa, ettemme saaneet tietää tupiamme ennen opistoon tuloa. Istuin yksikseni vähän matkan päähän viereisestä, suunnilleen ikäisestäni pojasta. Rehtori puhui hetken sääntömuutoksista, opistosta ja toivotti kaikki tervetulleiksi. Pian oli illallisen aika, mutta en saanut vieläkään paljoa alas. Odottelin lähinnä paikallani, että saisin tietää tupani ja pääsisin omaan rauhaani homehtumaan. Pian rehtori astui salin eteen ja kertoi pienen pohjustuksen tuvien synnytä. Pian alkoi luetella tupia. Olin Garnetissa, josta olin salaa hieman iloinen, koska ponin kerrottiin olleen connemara ja värimme oli vihreä. Nousin ensimmäisten joukossa ylös ja lähdin kävelemään aulaan, jossa törmäsin samaan valvojaoppilaaseen.
"Oletko Garnet?" hän kysyi ystävällisesti.
Nyökkäsin taas hyvin jäykästi.
"Hienoa, lämpimästi tervetuloa opistoon! Löydät Garnetin asuintilat yläkerrasta, seuraa vain vanhempia oppilaita ja opasteita", tyttö sanoi.
Nyökkäsin uudestaan ja lähdin laahustamaan kiviportaita ylös. Aula oli aika pramean näköinen, samoin kuin ulkosivukin. Kaikkialla oli seinävaatteita ja tauluja, porukka tuntui myös rakastavan opiston vaakunaa hieman liikaa. Sain kuin sainkin itseni ja omaisuuteni oleskeluhuoneeseen. Jäinkin siihen seisoskelemaan, kunnes hyvin brittiläisen näköinen poika lähestyi minua.
"Hei, olen Thomas ja valvojaoppilas. Nimesi?" poika kysyi reippaasti.
"Mercy Lockwood", sanoin lyhyesti ja ytimekkäästi.
Poika katsoi paperiaan. Toivoin todella, ettei minulla olisi montaa huonekaveria.
"Selvä, eli majoitut ylimmässä kerroksessa huoneessa 12, joka on kahden hengen huone", Thomas sanoi ja antoi pienen metalliavaimen, jossa oli muovinen perä.
Huokaisin helpotuksesta ja tympääntymisestä. Vähän lisää kävelyä. Lähdin kipuamaan tuhannensia portaita sen vuorokauden aikana. Pääsin kuitenkin huoneelleni, jonka ovi oli harmikseni auki. Seisahduin oviaukkoon hetkeksi. Toisella sängyllä istui tumma tyttö. Hän huomasi karmivan tuijotteluni nopeasti.
"Ai hei, tule sisään", tyttö sanoi järkyttävällä etelävaltion aksentilla.
Astuin sisään ja hiivin huoneen läpi toiselle sängylle. Se oli tummaa puuta ja siinä oli valko-vihreät lakanat ja päiväpeitto. Jalkopäässä oli opiston takki ja kirjekuori. Jätin kamani lattialle ja otin kirjekuoren käteeni.
"Ei siinä ole kuin säännöt ja niitä ei niinkään tarvitse", tyttö sanoi hymyillen.
Nyökkäsin ja laskin kuoren takaisin takin päälle. Katselin hetken ympärilleni.
"Olen odotellut huonekaveria aika kauan. Tuletko sinä neloselle? Olen Veronica Clearwater muuten", tyttö sanoi ja ojensi kätensä.
Mulkaisin kättä hieman ja istahdin sängylleni.
"Ok", sanoin.
Jännitin edelleen aivan järkyttävästi. Käteni tärisivät aivan hulluna. Huonekaverini vaikutti ylisosiaaliselta prinsessalta. Hän siirsi vaatteitaan isoon kaappiin, samanlainen löytyi myös minun sänkyni vierestä.
"Mikä nimesi on?" Veronica kysyi hieman turhautuneena.
"Mercy. Ja kyllä tulin neljännelle luokalle", sanoin.
Tyttö kohautti pettyneen näköisenä hartioitaan ja jatkoi vaatteidensa kaappiin siirtämistä. Niitä hänellä tuntui olevan paljon. Halusin periaatteessa jutella ja kuulla hänen tarinansa, mutta kusisin sen kuitenkin. Veronica oli tumma latino ja hän oli aika keskimittainen ja hoikka. Hänellä oli paksut ja kiiltävät olkapäille ulottuvat mustat hiukset.
"Miksi mökötys?" hän kysyi.
Kohautin hartioitani.
"En kuitenkaan sopeudu tänne", sanoin hiljaa.
"Aika negatiivista. Enköhän minä juuri yritä ystävystyä?" tyttö sanoi.
"Sinä sanot negatiivinen, minä sanon realisti", suustani pääsi.
"Ok, resting bitch face. Hyvää loppuelämää", Veronica sanoi ja lähti huoneesta.
Hän lähti epäilemättä valittamaan minusta kavereilleen. Olin varmasti kova pettymys. Vaihdoin vaatteet pikaisesti ja kävin pesemässä hampaat, jonka jälkeen painoin painoin pääni hetkeksi tyynyyn ja päästin itkun virtaamaan. Yrittäisin Veronican kanssa ystävystymistä huomenna uudestaan.

Vastaus:

Huuh, uusi alku! En nyt halua nostaa entistä identiteettiäsi esiin, mutta tästä tarinasta huomasi selvästi motivaation puuskan verrattuna edellisen hahmosi viimeisimpiin tarinoihin. Olit panostanut tähän enemmän, minkä huomasi esimerkiksi tavastasi käyttää sanoja. Tarkkaa kuvailua, erikoisia sanavalintoja ja viimeisteltyjä virkkeitä. Tarina lähti rullaamaan hyvin ensimmäisen kappaleen kuvailevalla tyylillä. Luin entistä odottavaisemmin tarinaa eteenpäin, sillä tiesin tekstissäsi olevan paljon analysoitavaa (joka on lempparipuuhaani).

Otsikko oli vähän karu, koska aluksi luulin vanhempiesi toivottavan sinulle hyvää loppuelämää :D Onneksi asia ei ollut ihan niin. Veronica vaikutti erittäin mielenkiintoiselta kämppikseltä. Yleensähän jutun juoni menee niin, että opistoon tullessaan porukka ystävystyy jossain viidessä minuutissa huonekavereidensa kanssa, joten tämä on siitä poikkeavaa ja siksi viihdyttävää. Oli ovela veto käyttäytyä niin kuin käyttäydyit, sillä seuraavasta tarinasta tulee tuon takia taatusti kiinostava.

Ja vielä loppuun niitä tarinan helmiä:

1) Matala ja epätasainen kivimuuri tuntui jalkojeni alla viileältä ja hieman epämukavalta. (Hyvää kuvailua & hyvä starttaus tarinalle.)
2) Mielestäni oli järkyttävän stressaavaa, ettemme saaneet tietää tupiamme ennen opistoon tuloa. (Tiedän! Tämä on opistomme kuuluisa kidutusmuoto.)
3) Odottelin lähinnä paikallani, että saisin tietää tupani ja pääsisin omaan rauhaani homehtumaan. (HOMEHTUMAAN :D Hyvä sanavalinta.)
4) porukka tuntui myös rakastavan opiston vaakunaa hieman liikaa. (Plussaa näistä pienistä välihuomautuksista, jotka tuovat tarinaan eloa.)
5) Hän huomasi karmivan tuijotteluni nopeasti. (Hymyilin tälle lauseelle.)

Saat tarinasta £48 sekä kaksi tupapistettä.

- Bretrix, 14.7.

Nimi: Bretrix, rehtori

05.07.2017 16:58
Tervetuloa Hevosopisto Tulipuroon, neiti Lockwood. Tässä neljännen vuoden tavaralista:

Tavaralista - neljäs vuosiluokka

Jacob Smith: Kehonkieli edistyneille
Sam Gapwell: Kehittyvä ratsastus
Kaley Stone: Hevosten sairaudet
Lacey Lambert: Hoitomenetelmien käsikirja
Mary Kiber: Luonnollinen hevosmiestaito
Elle Moonty: Yrttitietoa kehittyneemmille
Lyonne Fox: Hevosen rakenne ja anatomia

Kynä
Paperia/vihkoja

Kumisuka
Pehmeä luonnonharja
Kaviokoukku
Päitset
Riimunnaru
Pääharja
Pölyhar ja

Ratsastushousut
Ratsastushanskat
Ratsastuskypärä
Ratsast ussaappaat/-kengät

Antoisaa lukuvuotta!

- Bretrix, 5.7.

 

virtuaalitalli virtuaalihevonen

©2019 Tulipuro ♡ hevosopisto - suntuubi.com