Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
HUOMIO oppilaat! Kirjoitusrajoite voimassa 17.1.-3.5.2015. Jokainen oppilas saa kirjoittaa korkeintaan yhden tarinan viikossa! Kiitoksia.

Charlotte Redwood

Nimi Charlotte Redwood Luokka 4.
Syntymäpäivä 20. marraskuuta Tupa Fudge
Hoitohevonen Maya H. Tili £894,50

Ratsastuskokemus

Charly on ratsastanut pienestä pitäen, ensimmäisen kerran alle yksivuotiaana, heti kun Charly oppi istumaan. Ensimmäinen ratsastuskokemus oli hänen ensimmäisellä omalla ponillaan, Cindyllä. Cindy oli ollut nuori, mutta se oli ollut aina rauhallinen poni, joten hänen setänsä oli päättänyt antaa sen hänelle. Cindy oli ollut jo 10 vuotta vanha, kun se oli kuollut auto-onnettomuudessa. Charly oli jo sitä aiemmin ratsastanut enimmäkseen muilla isommilla hevosilla, sillä hän oli ollut jo liian painava shetlanninponille. Cindyn kuoltua Charlyn setä oli tarjonnut hänelle uutta hevosta, ja he olivat käyneet myös katsomassa paria hevosta, mutta Charly ei ollut halunnut uutta hevosta. Hän oli tapaturman jälkeen ratsastanut enimmäkseen Genheit-nimisellä nuorella orilla. Ori oli ollut tarpeeksi vaativa ja juuri sopiva hevonen Charlylle, mutta hän ei kiintynyt siihen samalla tavalla kuin Cindyyn. Charlyn tullessa Tulipuroon hänen taitotasonsa oli noin VaB, re. 120cm ja me. 100cm. Charly pitää enemmän esteratsastuksesta, mutta hänen on tullut harjoiteltua enemmän koulua setänsä kiinnostuksen kouluratsastukseen takia.

Charly on kisannut jonkin verran ennen Tulipuroon tuloa, mutta enimmäkseen hän on vain kiertänyt kisoissa katsomassa sedän hevosten kilpailuja setänsä mukana. 

Luonne

Charly on alkuun uusiin ihmisiin tutustuessa ujo, mutta ujous liukuu pois tutustuttaessa. Tytöllä on hyviä ja huonoja päiviä, ja huonoina päivinä hän saattaa suuttuessaan purkaa kaiken pahan olonsa jonkun ihmisen päälle. Hevosille Charly ei kuitenkaan koskaan suutu, vaan on hyvin kärsivällinen niitä kohtaan. Suurimmaksi osaksi päivät ovat kuitenkin hyviä, ja tyttö on usein iloisella päällä. Charlotte pyrkii ottamaan ystävänsä hyvin huomioon, ja hänet tunnetaan vanhojen Liverpoolin ystäviensä keskuudessa empaattisuudesta. Charly on usein pirteä, ja varsinkin ratsastuksen tai hevosten kanssa olon jälkeen hän on parhaalla tuulella. Charly on ahkera, ja hieman perfektionisti. Hän vaatii itseltään parhaita arvosanoja, ja kisoissa menestymistä. Charly on hyvin ystävä- ja perhekeskeinen, ja ystävät ja perhe ovat hänelle kaikki kaikessa. Charly kokee myös eläimet ystävinään ja perheenään. 

Charly rakastaa luontoa ja kaikkia eläimiä. Toinen intohimo tytöllä on piirtäminen, ja sittemmin myös valokuvaaminen. Charlyllä on ehtymätön varasto lehtiöitä, ja kesäisin ja keväisin hänet voi usein vapaa-aikanaan nähdä luonnon keskellä piirtämässä ja ikuistamassa upeita maisemia kuviin Maya joskus mukana vierellään.

Ulkonäkö

Charly on vahvasti äitinsä vastakohta: tytöllä on vaaleat keskipitkät kiharat hiukset, jotka reunustavat hänen usein kalpeita ja kapeita kasvojaan. Charlyllä on ruskeat silmät ja pitkät ripset. Hänen kulmakarvansa on hiuksiaan tummemmat, lähempänä ruskeita. Charlyn hiukset ovat usein poninhännällä kiinni, varsinkin ratsastaessa. Piirtäessä hiukset kuitenkin kehystävät hänen kasvojaan, tullen jatkuvasti tielle. Charly on keskipitkä, noin 160 cm. Vaatteina tytöllä on usein huppari, jonka alla t-paita. Sedän hevostilalla huppari oli hevostilan oma, mutta Tulipurossa huppariksi vaihtui tupahuppari. Housuina on usein ratsastushousut, jotta Charly voisi koska vain hypätä ratsaille. Tunneilla Charlotella on kuitenkin päällään farkut tai farkkulegginssit, useimmiten jälkimmäiset. Tunneilla hänellä ei myöskään välttämättä ole hupparia, vaan sen sijaan tytöllä on jokin pitkähihainen paita. Kenkinä jalassa Charlyllä on ratsastamaan mennessä ja muutenkin touhutessa hevosten kanssa joko chapsit tai saappaat. Muuten ulkona voi olla päällä joko lenkkarit tai converset, mutta jälkimmäiset ovat vain joskus, esimerkiksi jos Charly on menossa kaupungille kävellen.

Charly käyttää meikkiä vain joskus, sillä hän pitää sitä järjettömänä ollessa tekemisissä hevosten kanssa. Juhlissa, sekä joskus muuten tyttö saattaa kaunistautua meikillä, mutta paljoa hän ei sitä laita. Charlyllä on nenän ympärillään jonkin verran pisamia, erityisesti kesällä.

Kuva

Perhe

Charlyn sukua löytyy eniten Liverpoolista ja sen lähikaupungeista. Charly on asunut pienestä pitäen äitinsä Marian Redwoodin (os. Allen), isänsä Adam Redwoodin ja setänsä Andreas Redwoodin (Charlyn isän isoveli) sekä sedän koiran Bonen kanssa setänsä hevostilalla Liverpoolissa. Algepra syntyi Charlyn ollessa noin kolmevuotias.

Hevostilalla asuivat myös Charlyn isän vanhemmat, Miranda Redwood (os. Bellows) ja Richard Redwood. Richard kuoli jo Charlyn ollessa pieni. Miranda kuoli Charlyn ollessa noin 12-vuotias. Charlyn äidin puolen suku on kotoisin St Helenistä, mutta Charlyn äiti muutti Liverpooliin vanhempiensa ja siskonsa kanssa heidän ollessaan lapsia. Charlyn vanhemmat tutustuivat lukiossa. Charlyn äidin vanhemmat, Maia Bellows (os. Morris) ja William Bellows kuolivat muutamia vuosia sitten. Charly ei ole nähnyt äidin pikkusiskoa, Charlyn tätiä Sarah Bellowsia usein, koska Charlyn ollessa pieni Sarah meni naimisiin ja muutti Norjaan. Charly ei ole tavannut myöskään äitinsä vanhempia kuin pari kertaa, sillä hänen äitinsä oli riidoissa pitkään vanhempiensa kanssa syystä, jota Charly ei tiedä. Charlyn äiti kuitenkin sopi riidan vuosi ennen isänsä kuolemaa, ja Charly vieraili kerran isoisänsä luona, sekä pari kertaa isoäitinsä luona. Charly on yleisesti lähempi isän puolen suvun kanssa, koska hän on asunut koko ikänsä heidän kanssaan. 

Charly kokee kaikki sedän hevostilalla olevat pysyvät hevoset osana perhettään, koska hän on varttunut niiden keskellä ja ratsastanut lähes kaikilla. Lukuunottamatta Cindyä Charlyn lempihevoset ovat Leia-niminen tamma ja Genheit-niminen ori.

Muuta

Charlyn sydämessä on ikuisesti erityinen paikka shetlanninponeille Cindyn takia.
Charly tuli Tulipuroon, sillä hänen vanhempansa halusivat hänen jatkavan myös ratsastusta opetuksessa, ja hänen isoäitinsä, joka oli toiminut hänelle kotiopettajattarena, kuoli.
Charly tuli Tulipuroon vasta kolmannella luokalla.
Charlyn ollessa neljännellä luokalla hänen siskonsa saapui myös Tulipuroon.
Hänen isänsä työskenteli Charlyn ensimmäisen Tulipurovuoden aikana lähellä Tulipuroa, ja koko perhe lukuunottamatta setää muutti väliaikaisesti Lanchiren kreivikuntaan. Kun Algepra muutti Tulipuroon muuttivat sisarusten vanhemmat takaisin sedän hevostilalle auttelemaan. 

Matka-arkku

Oppikirjat

Jacob Smith: Kehonkieli edistyneille
Mary Kiber: Luonnollinen hevosmiestaito
Harry Ryan: Hevosten historia III
Sam Gapwell: Ratsastuksen salat
Sam Gapwell: Kehittyvä ratsastus
Luonne Fox: Hevosen rakenne ja anatomia
Kaley Stone: Hevosten sairaudet

Lacey Lambert: Hoitomenetelmien käsikirja
Ed Waterdrop: Hoitamisen perusopas

opiskeluvälineet

Hevosten historia IV

Pullo mustaa mustetta
Mustekynä
A4 paperia 50 kpl
A4-vihko

Tavarat

Opiston ratsastustakki
Ratsastushousut
Ratsastushanskat
Ratsastushanskat, vaaleat
Ratsastussaappaat, nahkaa
Ratsastuskypärä

Pipo
Topatut kolmisormirukkaset
Mekko (tulipunainen)

Mekko (smaragdinvihreä)

Englantilaiset suitset
Nahkapäitset, osittain pehmustetut
Nahkapäitset, osittain pehmustetut
Punottu riimunnaru
Juoksutusliina
Talliloimi, vuorattu
Satulahuopa, vapputeema
Päitset, vapputeema
Otsapanta, kirjava (suitsiin)
Värikkäitä letitysnauhoja

Kumisuka
Pehmeä luonnonharja
Kaviokoukku
Pääharja
Pölyharja
Haavavoide
Kaksiteholinimentti
Letityskuminauhat, 200kpl

Tulipuron historia
Hevosen elekirja
Hevoskuiskaaja
Suklaalevy
Joulukonvehtirasia

Hiusspray

Yrtit ja uutteet

Tammi-kukkauute
Häpykannus-kukkauute

opinnot

Valinnaisaineet hoitaminen, rakenne ja anatomia, hevosten historia Kerhot taide- ja näytelmäkerhot, koulutuskurssi Poolopaikka hyökkääjä-puolustaja, Sir Gallant

Arvosanat

Oppiaine Läksyt Kokeet Keskiarvo
Hevosten sairaudet E, E E E
Hoitomenetelmät   K K
Luonnollinen hevostaito L E H
Ratsastus   A A
Kehonkieli   H H
Hoitaminen   H H
Rakenne ja anatomia   L L
Hevosten historia   L L

Ansiot

Ansaitut tupapisteet 87 tupapistettä Kirjoitetut tarinat 6/7 tarinaa

Kunniamaininta 2015: Kannustaja

Fudgen tuvan valvojaoppilas 11.2.2016 lähtien, aloittanut kolmannella vuosiluokalla

Suorittanut kolmannen vuosiluokan 18.2.2016, tarinoita 8/7

Osallistunut kouluvalmennukseen, maaliskuu 2018.

Tarinakirja

 1  2  3  > [ Kirjoita ]

Nimi: Charlotte

11.03.2018 13:37
10. luku ~ Blood, sweat and tears

”Hyvä on, saat kokeilla tänään iltapäivällä, jos jalkasi kestää. Sinun täytyy heti ilmoittaa Clementinalle, jos jalassasi tuntuu ylimääräistä kipua tai painetta, etkä saa ratsastaa puolta tuntia pidempään ensialkuun. Clementinan tai jonkun muun täytyy olla seuraamassa ratsastustasi vähintään ensimmäiset viisi kertaa, etkä saa näitä viittä kertaa ennen osallistua yhteisille ratsastustunneille. Onko selvä?” Sairaalasiiven ylihoitaja, Noelle Larindette ilmoitti minulle tiukasti. Nyökkäsin, osittain innoissani, mutta myös ärsyynytyneenä tiukoista vaatimuksista. Olin saanut kipsini pois jo pari viikkoa sitten, mutta sairaalan hoitaja oli ilmoittanut minulle, että minun tulisi kysyä opistomme terveydenhoitajalta lupaa ratsastukseen. Olin käynyt heti saatuani kipsin pois kysymässä lupaa, mutta vastaukseksi oli tullut jyrkkä ei ja sen perään ilmoitus, että jos edes yrittäisin ratsastaa nilkkani voisi murtua vielä pahemmin ja odotusajasta tulisi rutkasti pidempi. Olin mielessäni harkinnut salaa ratsastamaan menemistä, mutta kun olin maininnut siitä vitsillä Chrisille ja Aiville, olivat molemmat katsoneet minua yllättävän tiukkoina, ja Chris oli ilmoittanut, että jos edes harkitsisin yritystä hän kertoisi siitä Algepralle. Jos en tuntisi siskoani olisin vain nauranut ajatukselle, mutta luultavasti jos hänelle olisi kerrottu ideastani hän olisi ilmoittanut siitä vanhemmilleni, jotka varmaan olisivat sulkeneet minut jonnekin, jossa lähimmät hevoset olisivat monien satojen kilometrien päässä. Nyt olin päässyt sentään toipumisaikanani tapaamaan Mayaa, joskin kipsin ollessa olin saanut nähdä Mayaa vain Mayan ollessa sidottuna käytävällä, ja jonkun muun kanssa.
”Tule vielä kerran käymään luonani ennen ryhmäratsastustunneille menoa, tarkistan jalkasi siltä varalta että muut jalan osat eivät ole kärsineet. Monesti, kun nilkka on murtuneena saattaa jalka joutua väärään asentoon, jolloin akillesjänne sekä polvet kärsivät”, Noelle kertoi samalla etsiskellen jotain pöydältään. Minua ei kiinnostanut hirveästi enää naisen puheet, sillä halusin päästä vain ratsastamaan heti kun mahdollista. Tiesin kuitenkin, että jos olisin vaikuttanut siltä, etten kuunnellut olisi Noelle istuttanut minut alas kuuntelemaan tunnin seremoniaa siitä, kuinka tärkeää on pitää huolta itsestä ja kuinka tärkeää on kuunnella tärkeät ohjeet.
”Jos tunnet särkyä tai voimakasta kipua nilkassasi, tule käymään täällä hakemassa särkylääkkeitä. Jos kipua on paljon, ilmoita minulle, sillä silloin voi olla tarpeellista tutkituttaa nilkkasi uudelleen” Noelle sanoi katsoen minua tutkivasti silmiin. Nyökkäsin yrittäen peittää tylsistymisen silmistäni, mutta tiesin että Noelle oli jo huomannut sen. Sanoin äkkiä kiitokset ja lähdin ulos ovesta ennen kuin hän ehti sanoa mitään. Laitoin oven kiinni perässäni helpottuneena. Nyt olisi aika lähteä viimein ratsastamaan.

”No niin, katsotaanpa nyt miten jalkasi kestää ja mitä kaikkea olet ehtinyt unohtaa ratsastuksesta. Voit nostaa Mayan raviin, emmeköhän ole kävelleet jo tarpeeksi”, Clementina sanoi kovaan ääneen kentän keskeltä. Nostin hitaasti Mayan raviin, ja rupesin tottuneesti keventämään. Ensialkuun sävähdin kipua, mutta yritin peittää reaktioni, sillä halusin ratsastaa. Kipu ei ollut ylitsepääsemätöntä, ja tiesin, että selviäisin sen kanssa. Nilkkani ei vain vielä kestänyt niin hyvin kuin se normaalisti kesti.
”Hyvä, kevennys selvästi sujuu edelleen. Tee suunnanvaihto ja muista vaihtaa kevennys”, Clementina jatkoi kääntyen meidän suuntaamme. Annoin Mayalle avut ja tottuneesti teimme pisaran. Muistin vaihtaa kevennyksen, joskin olin varma, etten olisi muistanut sitä ilman Clementinan muistutusta. Kevennys tuntui tälläkin puolella yhtä lailla, mutta nilkkani alkoi tottua siihen. En enää tuntenut kipua niin paljoa, kuin aluksi. Keskityin keventämään ja myötäilemään Mayan liikkeitä. Tamma oli riehakkaalla päällä, eihän sillä oltu ratsastettu niin paljoa kuin normaalisti moneen viikkoon. Sain hillittyä kuitenkin Mayan, ja jo pian se alkoi koota itseään paremmin.
”No niin, nosta kulmasta laukka, ja laukka kierros ympäri. Jos nilkassasi tuntuu voit lopettaa jo aiemmin”, Clementina sanoi ja istuutui alas kentän keskellä olevalle palikalle. Kokosin Mayan ja annoin lyhyeen puolipidätteen. Juuri ennen kulmaa annoin laukkapohkeet ja tamma nosti tottuneesti laukan, joskin väärän. Hidastin Mayan takaisin raviin ja nostin laukan uudestaan. Nyt laukka oli oikea ja siihen oli mukava istua alas ja myötäillä. Nilkassani ei tuntunut ollenkaan painetta, joten jatkoin laukkaa hieman yli kulman. Hidastin lopulta pehmeästi tamman raviin, ja hetken ravattuani käyntiin.
”Hyvä, se riittää tältä päivältä. Äläkä yhtään katso minua noin pettyneenä, sain tarkat ohjeet Noellelta, ja sinun kuuluu noudattaa niitä, joten en voi itsekään laistaa niistä. Käännä Maya keskelle ja nouse satulasta”, Clementina sanoi. Katselin edelleen pettyneenä ympärilleni kääntäessäni Mayan keskihalkaisijalle. Laskeuduin tamman selästä viipyillen, sillä tiesin, että seuraava ratsastuskerta olisi jälleen vasta huomenna. Voi kuinka odotinkaan sitä, että nilkkani olisi terve ja pääsisin laukkaamaan maastoon.
”Tulen vielä katsomaan, että saat Mayan kuntoon”, Clementina sanoi ystävällisesti takaani. Pyöräytin silmiäni huokaisten hiljaa, mutta käännyin katsomaan opettajaani hymyillen. Parastanihan hän vain tarkoitti, joskus se vain ei ollut sitä mitä minä oikeasti halusin.

Oli kolea lauantai, ja maa oli jäässä. Luonto oli kauniina, mutta oli liian kylmä olla ulkona piirtämässä. Kävelin varovasti sisälle, sillä en halunnut liukastua ja satuttaa jalkaani. Tajusin kävellessäni, etten ollut tänäänkään käynyt näytelmäkerhon kokoontumisessa. Päätin, että minun olisi hyvä käydä professori Vásquezin luona ilmoittamassa syy poissaolooni. Tosin aavistin, että joku oli jo kertonut hänelle missä olin. Suunnistin yläkertaan kohti professorin työhuonetta sillä oletin, että professori olisi siellä. Portaiden nousu tuntui jalassani hieman, muttei enään läheskään niin pahasti kuin aluksi kipsin lähdettyä. Kävelin ripeästi ja pääsin jo pian työhuoneen ovelle. Henkäisin syvään ja koputin ovea varovasti. Kotvan kuluttua Lucrecia tulikin avaamaan oven.
”Hei, mitäs asiaa sinulla oli?” Lucrecia kysyi ystävällisesti.
”Tulin vain kertomaan, etten päässyt aamulla näytelmäkerhon kokoontumiseen, koska olin sairaalasiivessä hakemassa ratsastuslupaa, ja Noelle tarkisti jalkani hyvin perinpohjaisesti”, sanoin professorille melko hiljaisesti.
”Aivan, Austin kertoikin jo siitä, mutta hyvä että tulit itsekin ilmoittamaan asiasta”, Lucrecia ilmoitti hymyillen.
”Austin?” Kysyin ennen kuin ehdin ajatella mitään.
”Niin, hän aloitti näytelmäkerhossa tällä viikolla. Tehän taidatte olla samasta tuvasta, vai?” Lucrecia totesi odottamatta varsinaista vastausta. Nyökkäsin ja kiitin professoria. Heti kun Lucrecia oli sulkenut oven päästin kasvoilleni sen kummeksuvan ilmeen joka oli kytenyt kasvoillani heti Lucrecian ilmoituksen jälkeen. Mitä Austin teki näytelmäkerhossa? Tai siis kyllähän se oli kaikille mahdollinen vapaa-ajanviettovaihtoehto, mutta Austin ei ollut koskaan kertonut pitävänsä näyttelystä. Päätin etsiä pojan käsiini ja kysyä häneltä siitä. Lähdin kävelemään kohti tupamme oleskeluhuonetta, sillä oletin, että poika olisi joko siellä tai ratsastamassa. Kävelin ripein askelin eteenpäin, mutta pysähdyin nähdessäni tutun maalauksen. Maalaus, jossa oli kaunis niitymaisema, ja messinkikyltti, jossa luki haalistunutta tekstiä. Kyyneleet kihosivat silmiini, sillä mieleeni muistui tuo päivä. Se oli viimeinen viikonloppu ennen joulua, ja viimeisiä juttukertoja Ellenin kanssa. Pyyhin kyyneleet silmistäni, mutta surullisuuteni ei lähtenyt. Kosketin messinkikylttiä varovasti kädelläni, ja jatkoin matkaa ajatuksissani. Kävelin koko matkan oleskeluhuoneeseen mietteissäni, ja kääntyessäni viimeisestä kulmasta olin miltein törmätä johonkin. Kaaduin vasten seinää ja valuin kyykkyyn. Olin jo nousemassa ylös kun joku ojensi kätensä. Tartuin käteen ja käänsin katseeni varovasti ylöspäin. Tutut kasvot virnistivät minulle, ja nousin ylös käteen tukeutuen.
”Törmäily tapana vai?” Alvin, Fudgessa samalla luokka-asteella oleva ystäväni virnisti auttaessaan minut ylös. Huokaisin ja pyöräytin silmiäni virnistelevälle pojalle.
”Hei, miten muuten meni ratsastus? Sattuiko jalkaasi?” Poika jatkoi.
”Ihan hyvin, kyllä siihen vähän sattui”, sanoin, ja Alvin loi minuun mietteliään ja kysyvän katseen.
”Mutta ei siinä mitään ongelmaa ole, kyllä minä pärjään. Nilkkani ei vain ole vielä tottunut uudestaan ratsastukseen”, kiirehdin jatkamaan. Alvin katsoi minua edelleen hieman epävarmana, mutta sain onneksi näillä sanoilla vakuutettua hänet.
”Minne sinulla muuten oli noin kiire, että onnistuit törmäämään minuun?” Poika kysyi hymyillen.
”Olin menossa oleskeluhuoneeseen”, totesin jatkaen kävelyä.
”Mitäs sinä siellä?” Alvin kysyi seuraten perässä.
”En mitään erityistä”, sanoin vältellen pojan katsetta.
”Ettet vain olisi menossa etsimään erästä tiettyä henkilöä?” Alvin jatkoi virnistäen. Punastuin, mutta käänsin katseeni pois jottei poika huomaisi sitä. Hetken kuluttua juuri ennen kuin avasin oleskeluhuoneen oven Alvin totesi ilkikurisesti:
”No, vaikket etsikään erästä tiettyä henkilöä voin kertoa, että hän on tallilla, jos vaikka sattuisit jossain vaiheessa etsimään häntä.” Hymähdin ja töytäisin poikaa ennen oleskeluhuoneeseen astumista. Kävelin suoraa päätä huoneeseeni. Aivi ei ollut paikalla, joten sain olla rauhassa. Puin lämpimämmät vaatteet päälleni ja heittäydyin sängylleni. Odotin periaatteesta kymmenen minuuttia huoneessani, sillä en halunnut Alvinin näkevän, että hän oli ollut oikeassa.

Kävelin liukastellen pitkin pihamaata kohti tallia. Oletin, että Austin olisi hoitamassa hevosia, joten astuin suoraan sisälle talliin. Etsin katseellani tuttua päätä, ja huomasinkin sen yllättäen Mayan karsinasta. Kävelin karsinalle, mutta Austin ei huomannut minua. Maya sen sijaan haisteli innoissaan minua, ja hörähti hamuten hiuksiani. Austin käännähti katsomaan suuntaani ja hymyili nähdessään minut. Hymyilin takaisin, ja totesin sarkastisesti:
”En tiennytkään, että Maya on hoitohevosesi.” Austin virnisti, mutta muuttui sitten vakavammaksi, ja totesi anteeksipyytävästi:
”Ajattelin, että harjaan Mayan, kun et itse siihen ole välttämättä pystynyt. Toivottavasti et pahastu.”
Hymyilin pojalle ja pussasin Mayaa turvalle.
”Ei se haittaa, hyvä vain, että joku on aina välillä pitämässä sille seuraa. Haluaisin itse, mutta Noelle on tehnyt minulle selväksi, että jos en noudata hänen selviä vaatimuksiaan en tule ikinä saamaan jalkaani kuntoon. Tosin nyt minulla ei ole enää hoitamisessa rajoituksia, ainoastaan ratsastamisessa”, sanoin hymyillen ja silitellen Mayan turpaa. Austin hymyili minulle takaisin, ja jatkoi harjaamista.
”Oliko sinulla muuten jotain tiettyä asiaakin minulle, vai tulitko vain katsomaan minua?” Austin kysyi kääntyen katsomaan minua virnistäen. Tunsin punastuvani lievästi, mutten kiinnittänyt siihen huomiota.
”Mistä minä olisin tiennyt, että olit täällä? Tulin tietysti katsomaan Mayaa”, vastasin painaen pääni Mayan turpaa vasten.
”Ai, Alvin sanoi jotain aivan muuta...”, Austin sanoi muka viattomasti. Kirosin mielessäni Alvinia, mutta totesin ääneen:
”No, nyt kun olet täällä, lähtisitkö kävelylle?” Austin hymyili ja laski Mayan kumisuan tamman harjapakkiin.
”Voinhan minä lähteäkin. Minne ollaan menossa?” Austin kysyi edelleen hymyillen ja astuen karsinasta ulos.
”Minä johdatan”, sanoin ja lähdin kävelemään ulos enempiä odottamatta.
”Odota! Otan pulkan, niin voin vetää sinua siinä”, Austin sanoi, ja odottamatta vastaustani hän käveli tallin perälle, ja ja nappasi pulkkapinosta punaisen pulkan. Huokaisin ja pyöräytin silmiäni ties kuinka monennen kerran tänään. Tiesin, että vaikka sanoisin, että jaksan kävellä aivan hyvin poika ei antaisi periksi ja jättäisi pulkkaa. Niinpä tyydyin kohtalooni, ja lähdin kävelemään ulos odottamatta poikaa. Austin juoksi minut jo pian kiinni, ja nappasi kiinni lanteiltani. Olin aikeissa kirkaista, mutta muistin, että olimme aivan tallin lähellä, joten tukahdutin kirkaisuni. Austin laski minut varoen pulkkaan, ja nappasi narusta kiinni. En ennättänyt istua paremmin, sillä poika lähti oitis vetämään pulkkaa oikeaan suuntaan. Austin selvästi tiesi mitä olin ajatellut. Matkalla ei paljoa puhuttu, minä istuin mietteissäni pulkassa, ja Austin veti sitä lujaa vauhtia. Mietin tulevaa kevättä ja kesää, kun yhtäkkiä Austin pysäytti pulkan. Katsahdin poikaan kummissani, kun hän kääntyi ja käveli pulkan luokse. Tajusin kuitenkin hänen aikeensa, kun huomasin, että edessä oli mäki. Aukea ja lampi odotti alhaalla jäisenä ja kauniina.
”Tee tilaa, lasketaan mäki yhdessä!” Austin huudahti ja tuli pulkan taakse. Siirryin istumaan eteenpäin, ja poika istahti taakseni ottaen minusta lujasti kiinni. Tunsin lämpimän hengityksen niskassani, kun Austin työnsi pulkan menemään. Mäki oli lyhyt ja melko loiva, joten pulkka ei mennyt kovin lujaa. Nautin kuitenkin laskusta, sillä pojan läheisyys rentoutti ajatukseni, ja pojasta hohkui lämpöä.
”No niin, perillä ollaan. Oletin, että halusit tulla käymään täällä, vai?” Austin kysyi nousten pulkasta. Nyökkäsin ja nousin itsekin ylös. Jätin pulkan lojumaan maahan, ja astelin tutun kuusen alle. Kuusen alla oli lunta, ja siirsin sitä pois, jotta mahduimme istumaan sinne. Poika asteli perässäni, ja istui viereeni.
”Ihanaa käydä taas täällä. Muistatko, kun Ellen ja Ethan istuivat tuolla puskassa vakoilemassa meitä?” Austin kysyi hymyillen. Ajatus sai silmäni kostumaan kyynelistä.
”Hei, mikä hätänä, sanoinko jotain väärää?” Austin kysyi hämentyneenä. Pudistin päätäni, mutta nyyhkytin edelleen hiljaa. Austin istui vielä lähemmäs minua, ja painoin pääni hänen olkapäätään vasten. Istuimme niin minun nyyhkyttäessä jonkin aikaa. Austin silitti olkapäätäni, yrittäen rauhoitella minua. Lopulta itkuni tyrehtyi, ja sain sanottua syyn sille.
”Et sanonut mitään väärää, minä vain… Kaipaan Elleä”, sanoin ja kyyneleet kihosivat uudestaan silmiini. Poika pyyhki ne varoen ja tiukensi otettaan. Katselin lammen jäätä, joka näytti aivan kuin suurelta peililtä. Näin taivaan heijastuvan jäästä, ja nostin katseeni sinne. Taivas oli sininen, ja melko tyyni. Aurinko oli laskemassa, ja tiesin, että meidän pitäisi lähteä pian.
”Onko kaikki nyt hyvin?” Austin kysyi rikkoen hiljaisuuden. Nyökkäsin ja käännyin katsomaan poikaa. Poskeni olivat vielä märät tuoreista kyynelistä, ja tunsin kylmän viiman niillä. Katseemme kohtasivat, ja Austin kumartui suutelemaan minua. Vastasin suudelmaan ja huulemme koskettivat kevyesti toisiaan. Käännyin katsomaan vielä kerran kohti taivasta, ja totesin sitten Austinille hymyillen:
”Tule, meidän pitää lähteä ennen kuin aurinko on kokonaan laskenut.” Poika hymyili ja nousi ylös. Hän ojensi kätensä auttaakseen minutkin ylös. Tartuin käteen, ja Austin veti minut ylös. Lähdimme kävelemään yhdessä kohti pulkkaa, ja sieltä kohti opiston rakennuksia. En suostunut menemään pulkkaan, vaan halusin mieluummin kävellä pojan vierellä. Kävelimme jälleen hiljaisuuden vallitessa vierekkäin suurimman osan matkasta. Juuri kun tallirakennukset ilmestyivät näkyviin tajusin, mitä olin alun perin tullut kysymään.
”Sinä liityit näytelmäkerhoon?” Kysyin kääntyen katsomaan Austinia. Poika hymyili ja totesi ilkikurisesti:
”Halusin päästä joskus pussaamaan sinua ihan näyttämölläkin muiden edessä, ei vain pusikoissa.” Tönäisin Austinia, joka vain virnisti kujeillen.
”Ei vaan, tuo on hyvä lisäetu, mutta oikeasti liityin sen takia, että ajattelin, että se voisi olla mukavaa”, Austin sanoi hymyillen iloisesti. Lähestyimme tallirakennusta, mutta ennen sisälle menoa hän vielä sanoi:
”Kuule, uskon että sinun olisi hyvä mennä jo sisälle, näytät palelevan.” Kun katsoin poikaa kiitollisena hän osoitti poskeaan ja virnisti. Pyöräytin silmiäni pojalle, mutta pussasin häntä kuitenkin. Austin hymyili iloisena, ja sanoin halaten heipat. Lähdin kävelemään edelleen ajatuksissani kohti päärakennusta, mutta karistin ajatukset mielestäni tajutessani, että olin sopinut meneväni päivälliselle Algepran ja hänen kaverinsa kanssa kuudeksi, ja kello oli jo kymmentä vaille. Avasin painavan oven varovasti, ja pujahdin sisään. Aulassa oli paljon ihmisiä, mutten nähnyt ketään todella tuttuja. Lähdin nousemaan portaita ylös kohti oleskeluhuonetta. Minun pitäisi ehtiä vaihtaa vaatteet vielä ennen päivällistä, ja kello tikitti kovaa vauhtia kohti kuutta. Avasin oleskeluhuoneen oven ja astuin sisään. Algepra kääntyi katsomaan takan vierestä ovelle, ja samassa hän olikin jo luonani.
”Hei C-L, eikös meidän pitänyt lähteä kuudelta syömään?” Algepra kysyi halaten minua. Hymähdin, ja vastasin pikkusiskolleni samalla lähtien kävelemään kohti huonettani:
”Juu, nähdään viiden minuutin päästä tässä, käyn vain vaihtamassa vaatteet.” Algepra nyökkäsi ja lähti takaisin ystäviensä luokse. Juoksin varoen huoneeni ovelle ja avasin sen. Aivi ei ollut huoneessa nytkään, joten minulla ei mennyt ylimääräistä aikaa jutteluun, kuten olin luullut. Vaihdoin ripeästi vaatteet ja korjailin hieman meikkiäni. Lähdin takaisin alakertaan juuri ajallani.

”No, esitelkääs minullekin uudet ystävänne”, sanoin suupalojen välissä. Algepran ja Rosèn mukana oli tullut pari muutakin, tyttö ja poika.
”Tässä on Lisa ja tässä on Bryan. Hekin ovat ensimmäisellä luokalla meidän tuvassamme”, Algepra sanoi osoittaen ensin ujoa laihaa tyttöä ja sitten tummatukkaista poikaa. Nyökkäsin ja haukkasin palasen kurkkua.
”No, miten teidän päivänne on mennyt? Oletteko olleet ratsastamassa?” Kysyin syötyäni suuni tyhjäksi. Algepra ja Bryan katsoivat toisiaan kujeillen, kun taas Rosè katsoi Lisaa huvittuneena.
”Kävimme ratsastamassa Bryanin kanssa maneesissa. Hän lensi oikein kunnolla Leialta”, Algepra vastasi hymyillen. Vilkaisin nuorta poikaa. Hän näytti itsekin huvittuneelta, eikä ollenkaan pahastuneelta siitä, että Algepra oli kertonut putoamisesta minulle. Hänestä tuli mieleen Chris, nuori sellainen. Yhtä kujeileva ilme, mutta kuitenkin asiallisen oloinen aivan kuin Chriskin. Katselin mietteliäänä Bryania ja Algepraa. He näyttivät viihtyvän yhdessä ja nauroivat toistensa vitseille. Ajatuksissani mietin heitä vanhempina, yhdessä. Pudistin ajatuksen mielestäni huvittuneena. Sitä se romantiikka tekee aivoille, saa näkemään sitä kaikkialla.
”Eikö niin Charly?” Algepra kysyi havahduttaen minut ajatuksistani.
”Niin mitä sanoit, taisin ajautua ajatuksiini”, vastasin hymyillen.
”Että voimme lähteä vielä ratsastamaan?, Algepra vastasi katsoen minuun.
”No ette todellakaan voi, voitte käydä vielä kyllä hoitamassa hevosianne mutta...”, vastasin tiukasti, mutta Algepra keskeytti puheeni:
”Se oli vain vitsi, halusin tietää kuunteletko sinä ollenkaan. Oikeasti aioin kysyä, että eikös meille tule kolmannella luokalla valinnaiset?”
”Juu, tulee, oletteko te nyt jo miettineet niitä?” Kysyin huvittuneena. Tuo oli juuri Algepran tapaista, testata kuuntelenko.
”Emme nyt varsinaisesti, tuli vain puheeksi tänään muutaman kakkosen kanssa”, Algepra vastasi napaten haarukkaansa palasen kasvispihviä. Olimme molemmat melkein kasvissyöjiä, kumpikaan ei virallisesti, mutta suosimme kasvistuotteita. Nyökkäsin jälleen mietteliäänä.
”Kuulkaa, minä taidan käydä vielä Mayan luona, jääkää te vain syömään rauhassa”, sanoin ja nousin ylös. Vein astiat paikoilleen ja lähdin tepastelemaan kohti aulaa ja ulko-ovea. Avasin raskaan oven ja astuin ulos. Ulkona oli jäätävän kylmä, ja minulla ei ollut ollenkaan ulkotakkia. Niinpä liukastellen juoksin pihan poikki talliin. Kääntyessäni karsinakäytävälle, joilla Maya oli kuulin tutun hörähdyksen. Astelin ripeästi Mayan luo ja annoin sen hamuta hiuksiani. Avasin karsinan oven ja astuin sisään. Nappasin ovelta pölyharjan ja aloin harjaamaan Mayaa hitaasti pitkin vedoin. Tamma kääntyi jälleen hamuamaan hiuksiani, ja annoin sen tehdä niin. Se kutitti, ja hykertelin mielessäni. Hetken harjattuani tarkistin vielä tamman kaviot ja halasin sitten sitä lujasti. Pussasin tammaa turpaan, ja astuin ulos karsinasta. Suljin karsinan oven perässäni, ja pussasin tammaa vielä toisen kerran turvalle. Lopulta päätin jättää Mayan rauhaan, ja lähdin tallista. Ovella iski hyytävä kylmyys, ja kävelin kädet puuskassa ripein askelin sisälle. Minun epäonnekseni Noelle oli juuri tulossa iltapalalle, ja näki minun tulevan ilman takkia ulkoa. Hymyilin anteeksipyytävästi ylihoitajalle, joka katsoi minua kauhistuneena.
”Noin sinä ainakin tulet kipeäksi. Takkia tulee pitää ulkona näin kylmällä säällä”, Noelle sanoi. Nyökkäsin sen merkiksi, että ymmärsin, mutta Noelle jatkoi tiukasti:
”Jos tuollainen jatkuu minun täytyy tehdä asialle jotain. Takin pitäminen talvella pitäisi kyllä olla koulun säännöissä.” Nyökkäsin ja lähdin nousemaan portaita sen enempiä odottamatta. Kävelin oleskeluhuoneelle päin mietteliäänä, kuten olin tänään melkein joka kerta tehnyt. Avasin oleskeluhuoneen oven ja astuin sisään päättäväisenä. Tuttu pää kääntyi katsomaan ovelle, ja kävelin Alvinin luokse.
”No, kuinkas päivä on mennyt? Et ilmeisesti käynyt tapaamassa erästä tiettyä henkilöä vai kävitkö?”, hän sanoi minun päästyä hänen luo. Hymähdin ja tökkäsin poikaa kylkeen.
”Kuule, en nyt ehdi jutella, minun täytyy vielä kirjoittaa essee ylihuomiseksi hevosten kehonkielestä ja miten sitä on opittu tulkitsemaan. Nähdään”, sanoin hymyillen ja lähdin kävelemään kohti huonettani. Alvin sanoi perääni heipat ja kääntyi sitten juttelemaan kavereidensa kanssa. Avasin huoneeni oven ja astuin sisään. Huomasin, että Aivi oli käynyt huoneessa, mutta oli jo lähtenyt jonnekin. Katsoin kelloani ja huomasin, että iltapala loppuisi jo pian. Olin syönyt paljon illallisella, joten päätin olla menemättä iltapalalle. Rojahdin sängylleni, ja nostin puhelimeni yöpöydältäni. Olin saanut viestin äidiltä sekä sedältä ja…. Sandralta. Vanha kaverini Liverpoolista oli laittanut minulle viestin. Vilkaisin kännykkääni vielä uudestaan, mutta päätin olla katsomatta saatika vastaamatta viesteihin. Nousin ylös ja astelin vessaan. Menin lavuaarille ja pesin uupuneena kasvoni. Kävin vessassa, pesin hampaat ja palasin sängylleni. Laitoin kuulokkeet korvilleni ja painoin rentoutumissoittolistani päälle. Vaihdoin yöpukuun uneliaana ja kömmin sänkyyn. Päivä oli mennyt äkkiä ja paljon oli tapahtunut. Juuri ennen nukahtamista muistin, etten ollut kirjoittanut ollenkaan esseetäni. Huokaisin, ja käänsin kylkeäni. Nukahdin jo pian sikeään uneen.

Vastaus:

Pahoittelut erittäin myöhästyneestä kommentoinnista! Bretrixillä taitaa olla tällä hetkellä niin paljon kiireitä, ettei hän ehdi hirveästi päivittelemään, joten minä kommentoin tällä kertaa tarinasi. En ole lukenut kaikkia edellisiäsi, joten saatan olla hieman hukassa juonen ja hahmojen suhteen, mutta ei anneta sen haitata menoa! :D

No niin, ihan ensimmäiseksi hämmästelinkin sitä, että olit saanut nilkkasi murrettua. :D Ymmärsin kuitenkin hyvin innostuksesi kun sait taas luvan mennä hevosen selkään - pointsit siitä, ettet ollut yrittänyt sitä jo aiemmin! Melkein odotin että putoat Mayan selästä ja nilkallesi käy vielä pahemmin, mutta onneksi kaikki menikin hyvin. Tunsin silti tuskasi siitä, ettet saanut ratsastaa kovin paljon.

Seuraavaksi hämmästelin kovasti sitä, keitä nämä Austin ja Elle oikein ovat. Okei, ehkä minun pitää lukea tarkemmin ainakin uusimmat tarinasi. :D Noh, Austinin diili selkenikin aika pian, mutta Elle (ja Ethan) jäivät vielä mysteereiksi. Tarinan loppupuoli oli mukavan rentoa, kun ei tarvinnut jännittää tiputko hevosen selästä vai et, ja oli mukavaa että pääsit taas hoitelemaan Mayaa.

Bretrix on varmasti maininnut sinulle näistä asioista jo useaan kertaan, mutta kirjoitustyylisi on (minusta) sujuvaa ja sitä on mukava lukea. Ehkä joitain pidempiä kappaleita olisit voinut jakaa esimerkiksi kahteen osaan, mutta muuten minulla ei taida olla ainakaan hirveästi mitään valitettavaa. :D

Annan sinulle tästä £60 ja 3 tupapistettä.

- Darcy

Nimi: Charlotte

11.03.2018 11:51
Kouluvalmennus 18.3

Kevensin ravia kevyesti, ja nautin ratsastuksen aiheuttamasta huumasta. Pari kierrosta ravattuani nostin laukan ja laukkasin lyhyen pätkän kulmaan saakka. Hidastin laukan ensin raviin ja sitten käyntiin, ja valmentajan viittoessa, että nyt aloitetaan, käänsin Mayan keskelle. Christian ja Jess olivat jo hevosineen keskellä.

”No niin, eiköhän aloiteta. Kokonaisuudessaan tunnilla harjoittelemme siis hyvää istuntaa. Näyttäkääpäs kaikki optimaalinen istunta-asento”, Darcy Hart, valmentaja sanoi. Suoristin selkäni ja käänsin pohkeeni vahvemmin alaspäin. Istuin kunnolla satulaan ja käänsin kyynärpääni suoraksi vartaloni vierelle. Katsahdin valmentajaan, joka kiersin Chrisin ympärillä katsellen hyväksyvästi asentoa. Seuraavaksi hän tuli luokseni. Katsoin suoraan eteenpäin ja pidin keskivartaloni tiukkana. Valmentaja nyökkäsi hyväksyvästi, mutta korjasi hieman kyynärpäitäni, jotka olivat turhan sivulla.
”No niin, lähtekää uralle käyntiä. Teemme seuraavaksi hieman jumppaliikkeitä, jotta tunnistatte paremmin mikä on oikea kohta istua satulassa”, Darcy totesi ja siirtyi itse keskelle kenttää. Käänsin Mayan kokonaan ympäri ja se asteli kootusti uralle. Pidin tamman koottuna ja astelimme uraa pitkin odottaen ohjeita.
”Okei, aloitetaan. Kurottakaa ensin varpaitanne pitäen kuitenkin hevosenne hallittuna, ja sitten kurottakaa kohti hevosen lautasia”, Darcy sanoi kovaan ääneen maneesin keskeltä. Kokosin ohjia, ja kurotin oikealla kädelläni kohti oikean jalan varpaitani. Tunsin Mayan harjan vieressäni, ja tamma vaikutti hieman oudoksuvan liikettäni.
”Hyvin menee Maya, rauhassa vain”, kuiskasin, ja suoristin itseni koskettuani varpaitani. Kokosin jälleen hieman ohjia, ja kurotin varoen taaksepäin, pitäen kuitenkin keskivartaloni kasassa. Toistin harjoituksen toiselle puolelle, ja käännyin katsomaan valmentajaa. Valmentaja katseli vuoroin meitä kaikkia, ja totesi sitten kovaan ääneen:
”No niin, kurottakaa seuraavaksi jalustimianne ja sitokaa ne hevosen sään päälle.” Tein työtä käskettyä, ja nostettuani jalustimet ylös kohensin ryhtiäni ja istuin syvään satulaan.
”Selvä, nostakaa kukin seuraavasta kulmasta ravi, älkää keventäkö vaan istukaa syvälle satulaan”, Darcy sanoi tarkkaillen meitä kaikkia. Kiitin mielessäni tamman pehmeitä askelia ja nostin ravin seuraavassa kulmassa. Satulassa ei ollut ylitsepääsemättömän vaikeaa istua, mutta istunta oli selkeästi helpompaa laukassa. Ravasimme pari kierrosta ilman jalustimia, kunnes kuului käsky siirtää käyntiin.
”Mainiota, pystyitte kaikki lopulta istumaan syvälle satulaan. Muistakaa jatkossa aina ratsastaessa, että ette tukeudu jalustimiin, vaan kannattelette itse itseänne. Siksi ilman jalustimia on välillä hyvä ratsastaa, sillä opitte kannattelemaan itseänne, joka lisää tasapainoanne hevosen selässä. Varsinkin esteratsastuksessa teidän on tärkeää osata korjata asentonne, vaikka jalustin olisikin huonosti. No niin, laukkaamme vielä hetken ilman jalustimia, ja teemme vielä hieman ratsastusradan teitä ennen kuin otamme jalustimet käyttöön. Palatkaa uralle yksi kerrallaan ja laukatkaa kierros. Sen jälkeen teette tilaa seuraavalle, joka laukkaa myös kierroksen. Muistakaa laukatessanne myötäillä hevosen liikkeitä, ja istukaa satulaan kunnolla. Christian, sinä voit mennä ensin. Muodostakaa te kaksi jono siihen keskelle”, Darcy sanoi ja osoitti oikeaa kohtaa. Minä olin Jessiä lähempänä kohtaa, joten menin jonoon ensin. En katsellut hirveästi mitä Chris teki, vaan juttelin Mayalle hiljaisella äänellä. Chris laukkasi sulavasti kierroksen, ja käänsi Mitzin pois uralta. Katsoin valmentajaa, joka nyökkäsi minulle. Kokosin ohjat ja annoin lyhyeen puolipidätteen. Nousin suoraan käynnistä oikeaan laukkaan. Mayan laukka oli sulavaa, joten istuin alas ja keskityin istuntaani. Kohensin ryhtiäni ja myötäilin Mayan liikkeitä. Kierros meni äkkiä, ja hidastin Mayan ravin kautta käyntiin. Käänsin tamman kentän keskelle, ja katsoin Jessin menoa. Jess ratsasti kootun näköisesti ja nopeasti kierroksen läpi.
”Hyvä, menkää nyt kaikki takaisin uralle, mutta vasempaan kierrokseen. Teemme ratsastusradan teitä ilman jalustimia, jotta opitte kääntämään istunnallanne, ette jalustimista tukea ottaen”, Darcy sanoi ja käveli taas maneesin keskiosaan. Kokosin jälleen ohjat ja käänsin Mayan tällä kertaa vasempaan kierrokseen. Menimme käyntiä jonkin aikaa, kunnes Darcy antoi käskyn nostaa raviin.
”Aloitetaan kolmikaarisella kiemurauralla. Charlotte, käännä Maya L-kirjaimesta”, Darcy sanoi ja katsoi minuun. Nyökkäsin, vaikka valmentaja tuskin sitä huomasi. Kohensin ryhtiäni ja käänsin Mayan L-kirjaimen kohdalta kolmikaariseen kiemurauraan. Se oli vaikeampi hallita ilman jalustimia ravissa, mutta sain sen suoritettua luullakseni kohtalaisesti.
”Hyvä, te kaksi voitte mennä perässä kun olette oikealla kohdalla”, Darcy sanoi kentän keskeltä. Jatkoin uraa pitkin ravissa, mutta päästessäni uudelleen l-kirjaimeen en kääntänyt Mayaa enää tielle.
”Tehkää kaikki pisarat ja vaihtakaa suuntaa. Teemme tämän toisen kerran toiseen suuntaan”, Darcy sanoi. Käänsin kuuliaisesti Mayan kohti keskustaa, ja tein hieman ympyrähkön pisaran. Teimme kiemuraurat vielä toiseenkin suuntaan Christianin johdolla. Darcy nyökkäsi hyväksyvästi, ja kertoi vielä lyhyesti istunnan periaatteista. Noin kymmentä yli kolme Darcy ilmoitti tunnin loppuneeksi ja kiitimme yhdessä valmentajaa. Löysensin Mayan satulavyötä, ja jäin vielä jäähdyttelemään tammaa. Valmennus oli ollut opettavainen, ja koin sen hyödylliseksi tulevaisuuden kannalta. Päätin tästä eteenpäin keskittyä enemmän istuntaani.

/Tää tulee jälleen kerran aikajärjestyksessä verrattuna normitarinoihin väärin, mutta tää nyt on muutenkin jokseenkin erillinen niin ei se varmaan haittaa :)

Vastaus:

Sinulla sujui valmennuksessa oikein mallikkaasti. Istuntasi oli hyvä ja ryhdikäs, ja muistit hyvin pitää keskivartalon tiukkana. Älä kuitenkaan unohda käsiä tästä tiiviistä paketista, eli tarkista, että kyynärpääsi ovat heti kylkien vieressä. Varo myös viemästä niitä vartalolinjan taakse – mieluummin pidä käsiä hieman liian edessä. Näin pääset myötäämään hevosta oikein, ja myös tasapainosi on parempi.

Löysit satulasta nopeasti oikean kohdan istua, ja vaikka asentosi oli ryhdikäs ja tiivis, myötäilit hyvin Mayan liikkeitä ja olit osa liikkuvaa kokonaisuutta. Jatka samaan malliin! Muistit hyvin laukassakin kohentaa ryhtiäsi, etkä jäänyt vain nojatuolimatkalaiseksi. Hevosen on helpompi kantaa itseään ja sillä on enemmän tilaa liikkua, kun ratsastajakin on ryhdissä ja kantaa itseään. Helposti ratsastaja saattaa jäädä puristamaan hevosta liian tiiviisti, kun hän yrittää istua ryhdissä, mutta sinulla ei tätä ongelmaa ollut, vaan Maya sai allasi hyvin tilaa liikkua.

Kolmikaarisella kiemurauralla sinulla oli hieman hankaluuksia tamman kääntämisessä, joten varsinaiseksi läksyksi annan sinulle ulkokyljen hallinnan harjoittelua. Muista, että hevonen kääntyy aina ulkoa ja taipuu sisältä – eli oikeaoppisessa käännöksessä pääset myötäämään sisäohjasta, samalla kun ulkopohje kääntää hevosta, ulko-ohja pitää vauhdin sopivana, ja sisäpohje pitää takajalat rungon alla aktiivisina. Yksi hyvä harjoitus työstää tätä on ottaa ohjat vain ulkokäteen, ja ratsastaa sitten eri askellajeissa kiemurauria ja ympyröitä. Samalla tulee harjoitettua katseenkäyttöä ja istunnan painoapuja.

Pienenä vinkkinä myös tämä: Jos Mayan ravi tuntuu hankalalta istua, älä ujostele työstää sitä. Pyydä pohkeillasi tammaa työskentelemään rehellisesti takaosallaan ja nostelemaan jalkojaan, mutta säilytä koko ajan sama tahti. Eli ei lisää vauhtia, vaan voimaa. Tätä on aluksi helpoin harjoitella keventäen, jolloin pystyt säätämään tahtia paitsi pidätteillä myös hitaalla ja matalalla kevennyksellä. Kun Maya alkaa käyttämään takajalkojaan kunnolla, muuttuu ravi selvemmäksi ja siinä on helpompi istua (vatsalihaksia tarvitaan kyllä edelleen).

Erityistä plussaa annan siitä, että muistit rauhoitella tammaa jumppaliikkeitä tehdessäsi. Rentous on avain kaikkeen! ;)

Mahtava kuulla, että sait valmennuksesta oppeja irti. Olen iloinen päätöksestäsi keskittyä enemmän omaan istuntaan – siihen ei voi liikaa keskittyä. :) Annan sinulle tästä £30 ja yhden tupapisteen.

Darcy // 25.3.

Nimi: Charlotte

28.01.2018 12:56
Ostoksille :)

Liekkilehti
Hevosten historia IV £17,00
Pullo mustaa mustetta £5,00
A4-vihko £2,00

Nahkasatula
Nahkapäitset, osittain pehmustetut £20,00
Haavavoide £4,00
Kaksiteholinimentti £8,50
Letityskuminauhat, 200kpl £1,50

Yhteensä £58,00, toivottavasti laskin oikein :D

Vastaus:

Lisään ostokset! + luotan laskutaitoihisi ;)

- Bretrix, 11.3.

Nimi: Charlotte

28.01.2018 10:43
Näin ensialkuun pahoittelut, kun en ole kirjoittanut piiitkään aikaan mitään, on ollut kaikenlaista tekemistä ja olin "unohtanut" tämän paikan. Toivottavasti niin ei käy uudestaan :) Ja toiseksi, tämä tarina on tältä joululta ennen joulua, järjestin nyt asiat näin, koska Ellenin lähtöä oli muuten vähän vaikea kertoa. Ymmärrät toivottavasti kun olet lukenut :)

9. Luku – Break a leg
Hipsin ulos makuusalista täysissä pukeissa. Kaikkialla oli hiirenhiljaista ja pilkkopimeää, ja kuljin hieman pelokkaana eteenpäin. Kävelin koulun käytävät ripeästi, ja henkäisin helpotuksesta päästessäni ulos. Ylläni oli paksu harmaa toppatakki ja paksut talvihousut, mutta tunsin silti kylmiä väreitä kävellessäni kohti tallirakennusta. Ulkona oli todella kaunista, mutten pystynyt nauttimaan upeasta näköalasta, sillä jännitys puristirintaani voimakkaasti. Hipsuttelin talliin sisälle, ja siellä varastoon. Otin mukaani varastosta pulkan sekä pari omenaa. Sitten hiivin ulos koko tallirakennuksesta, ja pysähdyin hetkeksi katselemaan ympärilleni ulkona. Mihin Algepra olisi voinut mennä, ajattelin mietteliäänä. Samassa muisto viime syksyltä pujahti ajatuksiini, ja sen myötä tiesin minne mennä. Lähdin päättäväisenä kävelemään kohti ajattelemaani määränpäätä. Ulkonakin oli hyvin pimeätä, mutta rannekelloni näyttikin vasta kolmea aamuyöllä. Talsin varoen lumisella pihalla, sillä en kunnolla nähnyt eteeni. Pimeä tuntui olevan kaikkialla ympärilläni, vain taivaalla loistivat tähtien valot. Jostain kaukaa kuului pöllön huhuilua sekä vaimeaa ulinaa. Ulina sai kylmät väreet kulkemaan selässäni, saaden aikaan pelon tunteen. Vaikka minua pelottikin aika lailla, jatkoin eteenpäin sinnikkäästi, sillä tiesin etten antaisi itselleni anteeksi, jos Algepralle sattuisi jotain.

Kävelin tasaista tahtia eteenpäin välittämättä kasvavasta lumituiskusta. Määränpää oli jo melko lähellä, mutta olinkin kävellyt jo pitkän tovin. Onneksi rannekellossani on valaiseva näyttö, sillä matkan aikana olin monta kertaa tarvinnut valoa kellon katsomiseen. Kello oli jo neljä, eli olin kävellyt noin tunnin ajan. Syksyllä paikan päälle tullessani matka oli tuntunut paljon lyhyemmältä, mutta toisaalta olimme ratsastaneet. Katselin hieman peloissani ympärilleni, sillä en ollut enää satavarma suunnasta, mutta hetken tähyiltyäni näin hieman edessäpäin kulkemaani polkua tumman rakennuksen kohoavan korkealle puun latvojen tasalle. Jatkoin matkaa innoissani, sillä halusin jo pian löytää Algepran. Mutta epäonnekseni polulla oli paljon juuria, joita ei pimeässä huomaa. Otin pari juoksuaskelta, mutta yhtäkkiä tunsin kaatuvani ja maailma pimeni.

”Charly, oletko kunnossa?” kuulin äänen kysyvän. Silmäni olivat suljetut, mutta avasin ne varovasti. Päähäni jomotti kovasti, ja jalassani tuntui voimakasta kipua.
”Algeprea!” huudahdin nähdessäni siskoni kumartuneena ylleni.
”Pysy paikoillasi, sinun jalkasi on hyvin oudossa asennossa”, Algepra totesi huolestuneella, mutta pelokkaalla äänellä. Katsahdin alaspäin, mutta käänsin äkkiä katseeni pois nähdessäni jalkani. Se oli tosiaan oudossa asennossa. Samassa tunsin vihlovaa kipua päässäni, ja parahdin vaistomaisesti ääneen.
”Charly, sattuuko sinua jonnekin muualle?” Algepra kysyi katsoen minua totisena.
”Ei, minua vihloo vain päähän ja jalkani on omituinen, ei mitään hätää”, totesin yrittäen keventää tunnelmaa ja siskoni oloa. Mutta lausahdukseni ei selvästikään helpottanut hänen oloaan, sillä hän kurtisti vain kulmiaan entistä huolestuneempana.
”Charly, montako sormea?” Algepra kysyi näyttäen kättään. Sormet näkyivät sumeina näkökentässäni, mutta onnistun silti vastaamaan oikean määrän.
”Ja nyt kun olen vastannut tähän tenttiisi, mitä ihmettä sinä teet täällä?” kysyin hieman vihaisesti, mutta voimattomana.
”Samaa voisi kysyä sinulta, miksi ihmeessä tulit tänne keskellä yötä, kun tiedät hyvin, että se on vaarallista. Mutta vastatakseni kysymykseesi, minä eksyin. Minun päätäni särki kaikki meteli ja halusin vain olla rauhassa. En kuitenkaan tajunnut kääntyä ajoissa takaisin, ja niinpä löytäessäni tänne päätin jäädä, sillä ajattelin, että löytäisin aamulla paremmin opistolle”, Algepra vastasi puhuen painokkaasti.
”Et olisi saanut lähteä ulos kertomatta kenellekään. Tulin tänne, koska lupasin äidille pitää huolta sinusta, ja olin huolissani sinusta”, vastasin siskolleni hieman vähemmän vihaisesti, enemmän helpottuneena.
”Hei kuule, on kiva jutella kanssasi keskellä yötä pimeässä ladossa, mutta me tarvitsemme nyt jotain tuolle jalallesi. Voin vetää sinua pulkassa jos se sopii”, Algepra totesi, ja tajusin samassa, että olin pulkassa, jolla siskoni oli varmaan raahannut minut sisälle latoon.
”Selvä, se on varmaan paras, jos vain jaksat vetää minua. Kello on jo kuusi, joten ulkona on tuskin enää niin pimeää”, sanoin katsahtaen kelloa. Algepra nyökkäsi varovasti ja nousi ylös. Hän otti kiinni pulkan vetonarusta, ja lähti hitaasti vetämään minua ulos ladosta. Päästyämme ulos ladosta hän katsahti minuun tuskastuneena.
”Juuri tyypillistä tuuria, tietysti täällä pitää sataa vettä. Lumi on jo osittain sulanut, joten tästä tulee pitkä matka”, hän totesi. Suljin silmäni ja huokaisin syvään.
”Eiköhän sitten mennä.”

Saavuimme opiston pihalle joskus puoli kahdeksan maissa. Meitä vastaan juoksi heti tuvanjohtaja sekä rehtori. Nähdessään minut Fablina kaivoi kännykän taskustaan ja soitti ambulanssin paikalle.
”Vai niin, kaksi karkulaistamme on palannut. Päätit sitten yksin lähteä etsimään Algepraa”, Bretrix totesi hivenen helpotusta äänessään. Hänen ilmeensä oli kuitenkin kuiva. En vastannut mitään, sillä matka oli vienyt kaikki voimat minusta, ja olin melkein varma, että jos olisin sanonut sanaakaan olisin pyörtynyt. Sen sijaan Algepra vastasi rehtorille pontevasti:
”Tämä kaikki on minun syytä. Hän ei olisi lähtenyt minnekään, jos minä en olisi mennyt. Häntä ei pidä rangaista mistään.” Huokaisin hiljaa, sillä juuri tuollainen Algepra aina oli. Hän yritti puolustella kaikkia kaikissa asioissa, välittämättä mitä seurauksia hänelle itselleen oli siitä tulossa.
”Eiköhän hän ole jo saanut rangaistuksensa, ja niin olet sinäkin ainakin osittain saanut. Teillä on näköjään ollut pitkä matka, tuo pulkka on nimittäin selvästi entinen”, Bretrix vastasi Algepralle yrittäen piilotella huvittuneisuuttaan äänessään. Algepra katsoi pulkka vaivaantuneena, mutta Bretrix vain totesi:
”Tule, mennään me syömään aamupalaa, ambulanssi nimittäin saapui juuri.”
”Minä haluan lähteä Charlyn kanssa sairaalaan”, Algepra vastasi päättäväisesti. Bretrixin ilme muuttui todella tuimaksi, kun hän vastasi Algepralle:
”Sinä et missään nimessä ole menossa sairaalaan hänen kanssaan, sinun täytyy nyt syödä ja nukkua. Ole hyvä ja seuraa minua nuori neiti.” Se oli viimeinen asia minkä kuulin, ennen kuin silmissäni pimeni.

Heräsin kirkkaaseen valoon, ja avasin silmäni varovasti. Silmiäni häikäisi, ja räpyttelin niitä yrittäen tottua auringon valoon, jota säteili ikkunasta. Kun viimein sain silmäni auki katsoin hieman ymmälläni ympärilleni. Huone oli tyhjä ja valkoinen, ja makasin puhtaissa valkoisissa vaatteissa valkoisella sängyllä. Olin siis selvästi sairaalassa, en vain muistanut miten olin sinne päätynyt. Muistikuvani loppuivat koulun pihalle ja Bretrixin sanoihin. Fablina oli luultavasti soittanut siis ambulanssin, ajattelin mietteliäänä. Illan muutkin tapahtumat olivat epäselviä ja sumeita päässäni, mutta muistin pitkän pulkkamatkan sekä keskustelumme Algepran kanssa. Havahduin ajatuksistani, kun kuulin oven takaa ääniä. Tunnistin yhden äänen Algepralle, mutta muut äänet kuulostivat tutuilta, en vain keksinyt kenen ne olivat. Kun ovi raottui kuulin äänet selkeämmin, ja samassa ymmärsin kenelle äänet kuuluivat: sedälleni, isälleni ja äidilleni. Nousin varovasti istumaan, juuri kun ovi aukeni kokonaan ja vieraani astuivat sisään.
”Hei kulta, sinä oletkin jo hereillä”, äitini sanoi ja asteli sängyn luo.
”Charly, sinä olet kunnossa!” Algepra huusi ja juoksi halaamaan minua. Vastasin halaukseen kömpelösti, sillä en pystynyt liikuttamaan raajojani hirveästi. Siskoni rutisti minua kovaa, ja astui sitten pari askelta taaksepäin ja katseli minua helpottuneena.
”Hei, mitä te teette täällä?” kysyin melko hiljaisella äänellä, mutta hymyilin leveästi.
”Kun kuulimme, että olitte kadoksissa varasimme oitis lennon ja lähdimme tulemaan tänne. Setäkin tuli mukaan, sillä hän halusi nähdä miltä Tulipuro oikeasti näyttää, kun te olette kehuneet sitä paljon”, äitini vastasi minulle tullessaan halaamaan minua. Halasin yksi kerrallaan kaikki vieraani, ja katselin sitten hymyillen ympärilleni.
”Kuule, meidän pitäisi varmaan lähteä”, setäni totesi virnistäen.
”Lähteä minne?” kysyin kummissani.
”Tietenkin kotiinne, Tulipuroon.”

Nousin autosta ulos kepit edellä. Minulta oli murtunut nilkka, joten joutuisin käyttämään keppejä ainakin viisi viikkoa, ja sitten viimeistään olisi edessä uusi lääkärikäynti. Nilkutin jäisellä pihalla, ja olin vähällä kaatua, mutta äitini tuki minua toiselta puolelta ja isäni toiselta. Kävelimme sisälle asti näin, setä kävellen takanamme. Aulassa oli hiljaista, sillä oppitunnit olivat meneillään. Tänään olisi viimeinen päivä koulua ennen joululomaa, joten huomisiltana olisi joulujuhla ja joulunäytelmä. Olisin ollut Aada joulunäytelmässä, mutta Aadalla tuskin oli keppejä esityksessä, joten minulle hankittaisiin korvaaja. Huokaisin hiljaa, sillä olin kovasti odottanut näytöstä. Mutta näytöksiä tulisi vielä uusia, ja nyt minun piti keskittyä vain mahdollisimman nopeaan toipumiseen, jotten jäisi jälkeen ratsastuksessa.
”Kuule, me lähdemme kiertelemään tiluksilla, ja menemme sitten hotellille. Nähdään huomenna joulujuhlassa”, äiti sanoi ja halasi minua varoen jalkaani. Halasin hymyillen takaisin, ja halasin sitten vielä isääni ja setääni. Halatessani setääni hän kuiskasi minulle hymyillen:
”Olette oikeassa, onhan tämä aika upea paikka. Mikä sinun hoitohevosesi nimi on, haluan käydä varmistamassa että se on tarpeeksi hyvä sinulle.”
”Maya”, vastasin virnistäen sedän kommenttiin. Juuri tuollainen setä oli aina ollut: virnuileva ja hyväntuulinen. Lähdin pomppimaan kepeilläni kohti portaikkoa. Kirosin hiljaa mielessäni sitä, ettei opistolla ollut hissiä. Pompin portaat hitaasti ja varovasti, ja jatkoin sitten matkaa kohti tupamme oleskeluhuonetta, ja omaa huonettani. Matka on raskas kepeillä mennessä, mutta pääsin lopulta perille ja suljin huoneen oven. Heittäydyin sängylle ja makasin paikallani hetken, mutta vilkaisin sitten ympärilleni ja huomasin kirjoituspöydällä lapun. Nousin ylös ja pompin yhdellä jalalla kirjoituspöydän luokse. Lappu oli Fablinalta, ja siinä luki:
Tule käymään työhuoneessani heti kun ehdit, katsotaan lukujärjestystäsi uudestaan. Huokaisin varmaan sadannen kerran tänään, ja lähdin kohti ovea. Pysähdyin kuitenkin ennen ulosmenoa, ja vaihdoin vaatteeni siistimpiin ja mukavampiin vaatteisiin. Nappasin kepit maasta lojumasta, ja lähdin uudelleen matkaan.

”No niin, eiköhän tämä ole näin hyvä. Katsotaan sitten taas tämä uudestaan, kun pystyt ratsastamaan”, Fablina totesi ja käänsi lukujärjestykseni minua kohti. Nostin sen käteeni ja laitoin taskuun. Kiitin tuvanjohtajaa, ja nilkutin ovelle johon olin jättänyt keppini. Nappasin kepit maasta, sanoin heipat Fablinalle, ja avasin oven kepit toisessa kädessä. Kompuroin yrittäessäni päästä ulos, mutta onnistuin siinä lopulta jotenkin. Lähdin takaisin tuvalle, sillä en jaksanut vielä mennä päivälliselle. Astuessani oleskeluhuoneeseen hirveä mekkala iskee korviini. Jo pian joku juoksee luokseni.
”C-H, sinä olet palannut!” Algepra huusi ja juoksi halaamaan minua. Halasin siskoani katsellen samalla ympärilleni ihmetellen väenpaljoutta.
”Hei vaan, miksi täällä on näin hirveä meteli?” kysyin siskoltani hymyillen.
”Me juhlimme joululoman alkamista. Chris ei oikein tykkää”, Algepra vastasi virnistäen ja viittoen kohti poikaa. Hymähdin, sillä ymmärsin hyvin miksi poika ei siitä tykännyt. Tämä ei välttämättä ollut hyvä idea Fablinan mielestä, ja Chris oli valvojaoppilas kuten minäkin, eli me saisimme kovimmat nuhteet tapahtuneesta. Lähdin pomppimaan kohti poikaa, mutta nähdessään minun lähestyvän hän käveli luokseni.
”Hei, sinäkin olet palannut”, Chris sanoi hymyillen.
”Jep, täällähän minä, tulin jo aikaisemmin iltapäivällä, mutta minun piti käydä Fablinan luona sovittamassa lukujärjestykseni niin, ettei minulla ole ollenkaan kävelyä vaativia aineita, eli käytännössä kaikki ratsastustuntini on korvattu teorialla”, sanoin puuskahtaen. Chris virnisti, ja vastasi minulle yrittäen vaikuttaa totiselta:
”Se on sinulle oikein, et olisi saanut lähteä keskellä yötä ulos etsimään siskoasi. Katsos, paha saa aina palkkansa.” Läimäisin poikaa poskelle muka ärtyneenä. Chris virnisti uudelleen ja totesi sitten:
”Kuule, meidän pitäisi varmaan mennä syömään, olin jo menossa syömään ennen kuin tulit häiritsemään. Lähdetään yhdessä, niin voin auttaa sinua noissa portaissa.” Nyökkäsin hyväksyvästi pojan ehdotukselle, ja lähdimme jutellen niitä näitä yhdessä päivälliselle.

”Kuulitko jo muuten, että Ellen lähtee tänä jouluna opistosta?” Chris kysyi katsoen minua tutkivasti. Katson poikaa kummissani takaisin, sillä en ollut kuullut mistään sellaisesta.
”Ei, en tiennytkään. Koska hän lähtee?” kysyin mietteliäänä.
”Hän lähti jo”, Chris totesi vakavana.
”Mutta hän jätti sinulle kirjeen, se on kuulemma vaatekaapissasi”, poika jatkoi oitis. Katsoin hitaasti Chrisiä silmiin ja kysyin hiljaa:
”Kenen kanssa minä tulen nukkumaan?”
”Aivin, kun hän palaa”, Chris vastasi hymyillen. Hymyilin Chrisille takaisin, sillä olin iloinen, että sain nukkua jonkun tutun kanssa. En nimittäin tuntenut kaikkia tupalaisiamme oikeastaan ollenkaan, ja vaikka en tuntenut Aiviakaan hirveän hyvin, hänet tunsin ehkä parhaiten.
”Kuulkaas, minä menen varmaan lepäämään. Nähdään huomenna”, sanoin, ja nousin ylös. Chris sanoi hymyillen heipat ja lähdin kävelemään kepeilläni kohti huonettani.

Kaivelin hetken vaatekaappia, ennen kuin löysin kirjeen. Se oli tungettu paitojeni väliin. Heittäydyin sängylle, ja avasin kirjeen kirjekuoresta. Luin Ellenin käsialaa hitaasti, ja edetessäni kyyneleet kihosivat silmilleni. Kirje oli surullinen, Ellen kertoi että hänen kotonaan eivät olleet asiat kunnossa, ja hänen olisi pakko lähteä kotiin. Ellen kuitenkin toivoi, että näkisimme vielä joskus, ja kirjoitti vielä loppuun, että ehkä hän joskus vielä palaisi opistolle. Huokaisin ja nousin istumaan sängyllä. Oli hyvä, että Ellen palasi kotiin, mutta jäisin ikävöimään häntä varmasti. Tajusin hetken makailtuani, että minun pitäisi siirtää tavarani. Niinpä käytin lopun iltaa tavaroiden siirtoon, minun pöydälleni oli nimittäin toimitettu Aivin huoneen avain. Saatuani kaikki tavarat siirrettyä jätin avaimen vanhan huoneen pöydälle, katsoin vielä viimeisen kerran minun ja Ellenin yhteistä huonetta, ja suljin oven perässäni.

Joulujuhla oli mennyt hujauksessa. Oli ollut näytelmä, puheita ja ruokaa. Olimme eteisaulassa perheeni kanssa. Isä, äiti ja setä olivat lähdössä kotiin, sillä hevoset tarvitsivat hoitajiaan, ja väliaikainen hoitaja ei ollut joulua tilalla. Minä ja Algepra jäisimme opistolle, sillä jalkani kanssa olisi vaikea matkustaa. Vanhempamme olivat tuoneet joululahjat meille mukanaan, ja ne lojuivat omien huoneidemme nurkassa odottamassa joulupäivää. Oli 21. päivä joulukuuta, joten joulupäivään ei olisi enää pitkä aika. Juhlisimme sitä yhdessä muiden opistolle jäävien kanssa.
”Hei sitten, nähdään viimeistään kesällä”, isä sanoi pörröttäen minun ja siskoni hiuksia.
”Heippa ruusunmarja ja lilja”, setämme sanoi halaten meitä molempia. Hän käytti nimiä, joilla oli kutsunut meitä lähes koko ikämme. Minä olin lilja, ja Algepra ruusunmarja. Isä ja setä astuivat sivuun, ja äiti käveli luoksemme. Hänen silmissään oli kyyneliä, ja hän ei sanonut mitään, vain halasi meitä molempia lujasti. Vilkutimme haikeasti, kun vanhempamme ja setämme lähtivät aulan suuresta ovesta ulos kylmään talvi-ilmaan. Halasin Algepraa onnellisena mutta samalla surullisena, ja kävelimme sitten yhdessä kohti tupaamme, ja huoneitamme. Joulu oli oikeasti vasta tulossa, mutta tunsin mielessäni, että minulla se oli jo tältä vuodelta päättynyt.

Vastaus:

Näin ensialkuun haluan kiittää kärsivällisyydestä, kun olet jaksanut näin kiltisti odottaa tarinan kommentointia :D Alan tästä lähdin merkkaamaan kalenteriin joka viikko jonkun illan, jolloin paneudun tarinoiden kommentointiin, ettei sitten jää kuukausiksi roikkumaan.

Ei haittaa ollenkaan, että tarina sijoittuu joulunaluseen. Tulipurossa saa muutenkin kirjoittaa epärealistisessa vuosirytmissä. Kieltämättä oli kyllä hassua palata hieman ajassa taaksepäin!

Tarina oli jälleen kerran laadukas (ja pitkäkin), mitä en yhtään ihmettele sinulta. Otsikko ei tuntunut kovin lupaavalta, ja ajattelinkin tämän olevan joku extravauhdikas tarina, jossa lennät hevosen selässä. Kaikki tapahtui kuitenkin suhteellisen rauhallisesti, mistä annan pisteet sinulle. Aina ei tarvitse joutua sairaalaan villin tarinan säestämänä, vaan välillä tällainen ihan ”normaali” accident on kaikista luonnollisin.

Tarinan alussa jouduin vähän kurtistelemaan kulmiani, koska olin jo unohtanut missä mentiin. Kertasit tässä kuitenkin tapahtumat niin hyvin, että pääsin pian kärryille ja pystyin taas tempautumaan juonen vietäväksi. Erityistä kiitosta haluan antaa perheesi tuomisesta tarinaan mukaan. Luin juuri äsken uudet tietosi kun lisäsin ne profiiliisi, ja oli kiva saada heti perään lisää tietoa taustoistasi. Erityisesti setäsi oli supermiellyttävä ja kiinnostava hahmo! Paras laini koko tarinassa taisikin olla: ”Mikä sinun hoitohevosesi nimi on, haluan käydä varmistamassa että se on tarpeeksi hyvä sinulle.”

Kerrontasi ei takkuillut, vaan eteni sujuvasti. Hyvä, että kerroit siinä myös ajatuksiasi ja tuntemuksiasi, sillä pelkkä tapahtumien kuvailu olisi dropannut tunnelmaa roimasti. Sait lukijan jälleen kerran kerrontasi avulla kuvittelemaan ympärilleen aivan toisenlaisen maailman ja irrottautumaan hetkeksi tästä todellisuuden hetkestä.

Annan sinulle £62 sekä kolme tupapistettä.

- Bretrix, 11.3.

Nimi: Chloe Smith, Fudge

06.12.2016 18:48
Myöhässä....

Tosi mukavaa ja kivaa joulua!

Nimi: Charlotte

28.08.2016 15:05
8. Luku – Snow and Sorrows
”Mainiota, sovit täydellisesti Eemelin tyttäreksi Aadaksi! Tosin saisit vaikuttaa hieman iloisemmalta, mutta eiköhän me saada hahmostasi pian täydellinen Aada”, Lucrecia totesi hymyillen arvokkaasti. Normaalisti pidin näytelmäkerhon kerroista, mutta olin juuri tällä hetkellä niin lukossa, etten saanut toteutettua itseäni. Olimme juuri sopineet joulunäytelmämme, Joulutarina – nimisen näytelmän rooleista. Minä olin saanut ihan kohtalaisen mukavan roolin,ja esiintyisin vasta tarinan loppupuolella. Koko näytelmäkerhomme istui tällä hetkellä salissa katsellen edessä olevia oppilaita, jotka hakivat tiettyyn rooliin. Kukaan muu ei ollut hakenut Aadaksi, tai tarkalleen ottaen kukaan, sillä minä olin vain mennyt lavalle tietämättä roolia miksi halusin. Ellenkään ei ollut tiennyt miksi halusi, ja ohjaajamme olikin ehdottanut, että Ellen olisi lavasteiden maalauksessa mukana, sekä Nikolaksen pikkusiskon Aadan äänenä. Tyttö oli suostunut siihen hyvin, sillä hän rakasti maalaamista ja kulisseiden maalaus sopi hänelle hyvin.

Piakkoin väki alkoi valua ulos salista, ja etsin Ellenin käsiin. Ruokatuntimme oli jo miltein lopuillaan, ja pian alkaisi hevosten historia. Olimme jo käyneet syömässä, joten lähdimme kävelemään suorinta tietä kohti hevosten historian luokkaa. Aulassa oli paljon oppilaita lämmittelemässä, sillä ulkona alkoi jo olla kylmä ja märkää. Puikkelehdimme oppilaiden välissä varoen, sillä olin vain sukkasillani, ja lattia oli hyvin märkä. Viimein pääsimme pahimman tungoksen läpi, ja ehdin hengähtää ennen portaiden nousua.
”Mitä meille tulikaan läksyksi viime tunnilta?” Ellen kysyi mietteliäänä, kun nousimme portaita ylös.
”Ei kai mitään, koska me vissiin aloitetaan joku esseen teko tällä tunnilla. Ja esseestä puheen ollen ootkos sä jo tehnyt sen rotuesseen harvinaisesta rodusta?” kysyn samalla keskittyen portaiden nousemiseen, sillä portaat ovat liukasta kiveä ja varsinkin sukkasilla kulkiessa piti varoa liukastumista.
”Juu, mä sain sen jo valmiiks eilen”, Ellen totesi noustessaan viimeisen portaan.
”Okei, koska mä en saa mitään ideaa mistä rodusta tekisin. Mietin vähän Baleaarienponia tai Burjatianhevosta, mutta en sit tiiä”, kerroin katsahtaen seinällä olevaa taulua. Taulussa oli kuvattuna kaunis näkymä laitumelta, jolla laidunsi hevosia.
”Odota!” huudahdin Ellenille, joka oli päässyt kävelemään edelleni. Ellen käännähti ja jäi seisomaan paikalleen oudoksuen. Kävelin taulun luo ja katsoin sitä tarkasti. Alakulmasta erotin nimikirjaimet J.C. Kukakohan tuo J.C oli, ja mistä kyseinen näkymä oli maalattu. Samassa huomasin taulun alla pikkuruisen messinkikyltin, jossa luki kuhmuraisilla kirjaimilla jotain. Kumarruin katsomaan kylttiä lähempää, mutta se ei auttanut paljoa, sillä messinkilaatta oli niin kulunut.
”Salainen niit...”, luin ensimmäiseltä riviltä ääneen. Mietin hetken mielessäni mitä sanaa niit- alku voisi tarkoittaa, mutta koska en keksinyt mitään siirryin seuraavalle riville.
”Tulipuro, 1893”, luki seuraavalla rivillä selvästi. Ja alimmalla rivillä lukikin tietysti samat oudot nimikirjaimet, J.C.
”Charlyy, meidän pitäisi jo mennä jollemme halua myöhästyä tunnilta”, Ellen totesi hieman kyllästyneellä äänellä. Vastahakoisesti irroitin katseeni tuosta kauniista kuvasta, ja kävelin Ellenin luokse. Hän otti kädestäni kiinni, ja melkein raahasi minut luokkaan.

”No niin, muistakaahan sitten tehdä esitelmänne loppuun ensi tunnille. Tämä on hyvin tärkeää, sillä tästä esitelmästä määräytyy yli puolet syksyn todistuksestanne”, professori totesi kaikkien pakkaillessa reppuja. Nousin seisomaan ja käännyin katsomaan taakse. Ellen oli juuri saanut pakattua reppunsa ja hän käveli jo luokseni. Yhdessä lähdimme ulos luokasta vilkkaalle käytävälle.
Kävelimme hiljaisuuden vallitessa samaa reittiä takaisin, kuin mitä olimme tuleet. Essee pyöri mielessäni, kunnes pääsimme taas tuon omituisen maalauksen kohdalle. Kuka mahtoi olla J.C ja mikä on salainen niit? Nämä kysymykset pyörivät päässäni kävellessämme kohti aulaa. Aulaan päästyessämme suuntasimme askeleemme kohti oleskeluhuonetta, sillä tämän päivän oppitunnit olivat ohi. Harvinaista kyllä, mutta koulupäivämme oli loppunut jo yhdeltä. Päätin unohtaa kaiken koulutyön mielestäni, sillä huomenna olisi lauantai eli vapaapäivä, ja läksyt saisivat odottaa maanantaihin.

Viikonloppu oli mennyt äkkiä, ja nyt olikin jo sunnuntai ilta. Yli puolet tupalaisistamme istuivat oleskeluhuoneessa tekemässä läksyjä, pelaamassa shakkia, tai vain juttelemassa kavereilleen. Itse tein läksyjä, tarkalleen ottaen hevosten historian esseetä. Havahduin mietteistäni jonkun koputtaessa vimmatusti olkapäätäni. Kännähdin ja näin Rosèn takanani. Hymyilin tytölle kunnes näin tämän kauhistuneen ilmeen.
”Algepra... Hän on kadonnut!” tyttö sanoi kiihtyneenä. Aistini terästyivät äärimmilleen ja katsahdin heti ympärilleni.
”Oletko varma ettei hän vain leiki piilosta kanssasi sinun tietämättä?” kysyn epävarmasti kääntäen katseeni takaisin Rosèen.
”Ei,en ole nähnyt häntä koko päivänä. Itsekin luulin, että hän olisi vain jossain piilossa, mutta nyt arvelen, ettei se ole totta. Ei olisi Algenkaan tapaista kadota koko päiväksi”, tyttö sanoi edelleen kiihtyneenä. Nousen ylös tuolistani jättäen läksykirjat lojumaan pöydälle.
”Pitää kertoa valvojaoppilaille...”, mumisen itsekseni kunnes tajuan, että olen itse sellainen. Pysähdyn, ja etsin katseellani Chrisiä. Pian huomaan hänet takan ääressä pelaamassa shakkia. Juoksen väkijoukon seasta takan luo, saaden monen pään kääntämään katseensa minuun. Chriskin huomaa minut, ja hymyilee iloisesti, kunnes hän näkee katseeni. Hän nousee ylös hivenen epävarmana, ja kysyy minulta hiljaisella äänellä:
”Mitä on tapahtunut?”
”Algepra... Siskoni.. On kadonnut”, puuskutan hengästyneellä äänellä.
”Rauhoitu... Milloin hän katosi ja oletko aivan varma, ettei hän ole vain piilossa?” Chris kysyi rauhallisella äänellä.
”Een tiedä… Rose tuli juuri äsken sanomaan siitä minulle”, sanoin hengittäen kiihtyneesti.
”Selvä. Tulkaa, mennään kertomaan Fablinalle”, Chris sanoi jämäkästi minulle ja Roselle. Seurasimme ripein askelin Chrisiä tuvanjohtajamme huoneelle. Pysähdymme oven taakse ja Chris koputtaa varoen ovea. Kohta sisältä kuuluu askelia ja Fablina tulee avaamaan oven.
”Hei, mitä asiaa teillä on kun tulette tähän aikaan illasta koputtelemaan ovelleni?” Fablina sanoi hieman kärttyisästi.
”Algepra, Charloten sisko on kadonnut”, Chris sanoi ottaen tilanteen haltuunsa. Kummeksuin hetken sitä, että Chris sanoi minua koko nimelläni, mutta annoin asian olla sillä tällä hetkellä minulla olisi mutakin ajateltavaa. Katsahdin Fablinan kasvoihin, jotka olivat muuttuneet kärttyisästä huolestuneiksi.
”Oletteko varma, ettei hän vain ole jossain piilossa?” Tuvanjohtaja kysyi oletetun kysymyksen.
”En ole nähnyt häntä pitkään aikaan. Hän sanoi vain päivällisen jälkeen lähtevänsä talleille, ja sen koommin häntä ei ole näkynyt”, Rosé sanoi ennen kuin ehdin itse sanoa mitään.
”Vai niin. Tulkaa, lähdetään rehtorin puheille”, Fablina sanoi kireästi.

Tuvanjohtajamme koputti terävästi kanslian ovea. Odottamatta vastausta hän avasi oven ja käveli suorinta tietä rehtorin pöydän vierelle, jonka takana rehtori itse istuikin tehden jotain tietokoneella. Seurasimme Fablinan perässä, ja jäimme hänen taakseen seisomaan.
”Hei Fablina, sinähän olet myöhään liikkeellä. Mitäs tuhmuuksia he ovat tehneet, että teidän täytyy tulla näin yötä myöten niitä ratkomaan”, Bretrix sanoi vilkaisten hymyillen meihin.
”Yksi tupalaisistamme on kadonnut. Algepra, Charloten sisko hävisi päivällisen jälkeen, eivätkä he ole nähneet häntä sen jälkeen”, Fablina totesi asiallisesti.
”Oletteko varmoja, ettei tyttö ole vain jossain piilossa?” rehtori sanoi kohdistaen kysymyksensä meille.
”En usko, se ei olisi lainkaan Algepran tapaista. Pelkään, että hänelle on sattunut jotain”, totesin hiljaisella äänellä. Rehtori kurtisti kulmiaan ja nyökkäsi sitten mietteliäänä.
”Vai niin. Odottakaas ihan pieni hetkinen...” Bretrix sanoi alkaen näpytellä jotain koneellaan. Tovin kuluttua hän pysäytti sormensa näppäimistön päälle ja katsahti taas meihin päin.
”Lähetin viestin kaikille tallityöntekijöille sekä tuvanjohtajille. Tänään emme voi tehdä enempää, sillä ulkona on jo niin pimeä, että jos etsintäpartio lähtisi nyt ulos, hekin eksyisivät tuonne. Meidän on valitettavasti pakko odottaa aamuun”, Bretrix totesi kohdistaen viimeisen lauseensa minulle. Katselin maahan karmivien ajatusten pyöriessä mielessäni.
”Tule, mennään”, Chris sanoi hiljaisella äänelle. Lähdimme hiljaisuuden vallitessa kävelemään kohti tupaamme. Käytävät olivat jo pimeitä ja hiljaisia muutenkin, ja tuntui karmivalta kävellä niillä.
”Toivotaan että etsintäpartio löytää hänet”, sanoin vaitonaisella äänellä.
// tuntuu toosin tyhmältä kirjoittaa talvesta :D

Vastaus:

Otsikko ei enteillyt hyvää.. No, jotain dramatiikkaa tähänkin maanantaipäivään.

Tarinan alku oli hieman absurdi, kun sitä tarkasteli irrallaan kontekstista. Olin jo ihan, että mitä täällä tapahtuu. Mutta kun selvisi, että teillä oli näytelmäkerhon treenit, olin ihan että jooooo! Lyhyeen se tosin loppui xd Olisi joskus hauska lukea vaikkapa oikeista näytelmäharjoituksista!

Tarinassa oli parikin mysteeriä: ensiksikin tuo maalaus. Oli hauska, ettei maalauksesta paljastunut heti kaikkea, vaan siitä jäi osa arvuuttelun varaan (esimerkiksi itse tuumin, josko ”niit” voisi olla sanasta ”niitty”..). Pidin myös siitä, että mainitsit taulusta myös toiseen otteeseen, jolloin lukijalle tuli enemmän varmaksi se, että taulu esiintyy myös tulevissa tarinoissasi – ethän voi jättää arvoitusta noin! Toinen mysteeri on tietenkin pikkusiskosi katoaminen. Tämä oli tarinan varsinainen koukku, johon lukija takertuu ja jää odottamaan tilanteen ratkeamista. Erityisen hyvin tarinassasi näkyi porrastettu arvojärjestys: valvojaoppilaasta tuvanjohtajaan ja hänestä rehtoriin. Hymähtelin täällä ääneen tuolle, että jokainen kysyi heti ensimmäiseksi saman kysymyksen :D Toisaalta niin minäkin olisin varmasti tehnyt.

Toisaalta minua jäi ärsyttämään, että tarina jäi näinkin auki. Olisin mielelläni heti lukenut etsintäpartion liikkeellelähdöstä. Toisaalta oli hyvä, että jätit tarinan juuri tuohon kohtaan. Ainakin lopetus jätti lukijan mieleen joukon kysymyksiä, joihin voi odottaa vastauksia.

Tähän loppuun heitän vielä muutaman kohdan, jotka erottuivat tekstistä positiivisina:
1) ”Pitää kertoa valvojaoppilaille...”, mumisen itsekseni kunnes tajuan, että olen itse sellainen.
2) Mitäs tuhmuuksia he ovat tehneet, että teidän täytyy tulla näin yötä myöten niitä ratkomaan

Ja tuohon loppukommenttiisi: tiedän tunteen. Vaatii päättäväistä luonnetta kirjoittaa elävästi talven lumitupruista näin syksyn kynnyksellä.. xd Mutta no, tässä tarinassa ette ulkona tainneetkaan liikuskella, niin ei tarvinnut kuvailla umpijäisiä tallipihoja ja hevosten kavioihin juuttuneita lumiköntsiä.

Minulla on nyt tuntu, että tämä kommentti on jotenkin edestakaisin sinkoileva, mutta anti olla. Annan sinulle £53 sekä kaksi tupapistettä.

- Bretrix, 29.8.

Nimi: Charlotte

17.08.2016 19:31
Heips, olen vielä elossa ja yritän nyt saada kirjoitettua tarinan loppuun :)

Nimi: Charlotte

18.05.2016 14:20
Katselin mieli synkkänä Elleniä. Hän oli nukahtanut nojatuoliinsa. Oli jo myöhä, ja pian minäkin menisin nukkumaan. Ellenillä oli kuulokkeet korvilla, ja vaimea soitto kuului kuulokkeiden läpi. Nostin varoen viltin hänen ylleen, ja hiivin sitten hiljaa kohti omaa siipeämme. Vilkutin hiljaa Chrisille ja Aiville, kun he lähtivät omiin huoneisiinsa. Avasin huoneen oven raskaasti, ja suljin sen hiljaa perässäni. Vaihdoin ripeästi vaatteet, ja kävin sitten mietteliäänä nukkumaan.

Aamulla heräsin auringonpaisteeseen pitkästä aikaa. Elleniä ei näkynyt missään, mutta tiesin hänen käyneen huoneessa, sillä hänen kuulokkeensa lojuivat sängyllä. Nousin ylös sujauttaen jalkani aamutossuihin, sillä ilman niitä lattia olisi ollut kylmä jalkojeni alla. Laahustin yöpuvussani vaatekaapilleni, ja avasin sen haukotellen makeasti. Nostin kaapista vaalean hupparin ja valkoisen t-paidan sekä ratsastushousuni. Aamulla olisi ensimmäisellä tunnilla ratsastusta, ja sitä ennen olisi ruokailu. Puin vaatteet ylleni, huomaten jäsenteni kankeuden. Olisi ehkä paikallaan venytellä, mutta siihen ei ollut nyt aikaa.

Pesin kasvoni yrittäen saada unenpöpperöiset silmäni kunnolla auki. Katsoin kasvojani peilistä kummastuneena, sillä peilikuvani ei tuntunut vastaavan minua. Peilissä olin punaposkinen hymyilevä tyttö, vaikka sisältäni olin synkkä. Kävelin oleskeluhuoneeseen vilkuillen ympärilleni. Muutama nuorempi oppilas käveli juuri ulos huoneesta, mutta muita en nähnyt. Elleniä ei näkynyt missään, mutta annoin asian olla, sillä tiesin, että jos hän haluaisi piiloutua, sen hän myös tekisi.
”Moi C-H!” tuttu ääni sai väkisinkin hymyn huulilleni.
”No hei vaan ruusunmarja”, vastasin pikkusiskolleni virnistäen. Hänen kaverinsa, Rosé Manteau seisoi hänen vieressään hymyillen. Nauroin aina mielessäni hänen nimelleen, Ruusu Päällystakki suoralla suomennoksella. Mutta tyttö oli herttainen, ja olin iloinen, että hän oli Algepran ystävä.
”Mitäs teillä on ensimmäisellä tunnilla? Meillä on ratsastusta”, totesin pikkusiskoni näyttäessä kieltä minulle.
”Ihan epäreilua! Meillä on liikuntaa. Teillä on paljon useammin ratsastusta!” Algepra huudahti kimeällä äänellä.
”Katsos sitä se ikä teettää. Mutta mennäänkös syömään, vai oletteko jo käyneet siellä?” kysyin siskoltani virnistäen. Ihmettelin hetken teitittelymuotoa, kunnes tajusin, että Ellen seisoi takanani. Hän näytti normaalilta, mutta hänen silmänalusensa olivat tummat.
”Ei, ei me olla oltu vielä syömässä”, Rosé vastasi hymyillen.
”Joko mennään?” pikkusiskoni huudahti riemuiten.

Suuri sali oli täynnä ruokailijoita. Tupamme pöydässä oli vielä muutama paikka vapaana, ja istuimme niille kiireisesti. Aamupala oli kuten tavallista hyvää, ja söimme sen reippaasti.
”Oletko kunnossa?” kuiskasin Ellenille sopiva tilaisuuden tullessa. Hän nyökkäsi varoen, ja hymyilin jo hieman iloisemmin. Asiat alkoivat ehkä hieman jo kääntyä oikeille raiteilleen, ja olin siitä iloinen. Söimme aamupalan loppuun syvässä hiljaisuudessa, suuren salin alkaessa tyhjentyä. Lopulta olimme valmiita, ja nousimme ylös. Kävelimme Algepran ja Rosén pomppiessa vierellämme iloisina ulos salista, ja pysähdyimme aulaan.
”No, me tästä lähdemme ratsastamaan, eikö vain?” kysyin Elleniltä samalla puhuen pikkutytöille. Ellen nyökkäsi hymyillen siskolleni ja Rosélle.
”Juu, nähdään taas!” tytöt huudahtivat kuorossa. Katselimme, kun he lähtivät juoksemaan kohti yläkerran portaita.
”He ovat kyllä suloisia”, Ellen sanoi virkkoen ensimmäisen sanansa tänään.

Tästä tuli nyt aika lyhyt, mutta inspiä ei kauheesti oo. Tämän tarinan myötä voisin ottaa kaksi viikkoa lomaa :)

Vastaus:

Melko lyhyt tarina, mutta ottaen huomioon kertomasi inspiraation puutteen, ihan ymmärrettävä ratkaisu. Hyvä, että kirjoitit edes tällaisen lyhyemmän! Vaikka tarinassa ei varsinaisesti tapahtunut paljon, se oli hyvä välitarina kertomaan, missä mennään. Tietenkin tarina oli myös oivallinen muistutus käänteistä, joita elämissänne on tapahtunut. Aivan lempparijuttu tässä tarinassa oli nuo suloiset lapset.. Aws :D Jaksaisipa itsekin olla noin innokas. Teidän välisenne keskustelut huokuivat rivien välistä välittämisen tunnetta. Tällaisessa lyhyemmässä tarinassa on vaikea saada tarinaan syvyyttä, minkä vuoksi tarina jäikin hieman pintaraapaisuksi...

Minulla ei ole kovinkaan paljon kommentoitavaa tähän pätkään, mutta jos vaikka toisella kerralla sitten enemmän. Kommentointi on vähän viivästynyt ja mietinkin, onko lomatoiveesi edelleen ajankohtainen. Laitan sinut kuitenkin vielä viikoksi viralliselle lomalle. Palaa sitten joskus ensiviikon loppupuolella/sitä seuraavan viikon alussa :) Tarinasta annan £22 sekä tupapisteen.

- Bretrix, 5.6.

Nimi: Charlotte

29.04.2016 16:45
Vappuostoksille :D
Hiusspray, 10
Satulahuopa, vapputeema, 20
Päitset, vapputeema, 12
Otsapanta, kirjava (suitsiin), 20
Värikkäitä letitysnauhoja, 5

Yhteensä: 67

Vastaus:

Lisään nämä.

- Bretrix, 27.5.

Nimi: Charly

12.03.2016 16:39
6. luku ~ Summer Holiday

15.7

” No niin, oletko valmis? ” kysyin hihkaisten siskoltani.
” Joo joo, mennään jo! ” hän huudahti vastaukseksi. Nousin keveästi Mr. Holidayn selkään ja huokaisin onnesta. Hevosen nimi korosti hyvin olojani, sillä olin nyt lomalla toisessa kodissani Liverpoolissa. Säteilin onnesta kilpaa auringon kanssa. Olimme lähdössä rannalle Algepran kanssa, ja koska hän olisi tarpeaksi vanha, voisimme laukata vedessä ja uittaa hevosia. Ilma oli hyvin kuuma, jopa harvinaisen kuuma ollaksemme Liverpoolissa. Kannustin Hollyn käyntiin, ja lähdin seuraamaan siskoani. Hän ratsasti lempiponillaan, Butterbalilla. Olin itsekin ratsastanut sillä monesti kesällä, sillä se kaipasi paljon liikuntaa. Se on onneksemme tarpeeksi iso minullekkin, ja siksi minä vastaankin sen koulutuksesta. Siirsin Hollyn tottuneesti raviin, ja ravaamme reipasta tahtia siskoni perässä. Siksipä olimmekin jo pian perillä rannalla.

Rantareissu oli jo nopeasti ohi, ja paluumatkalla Algepra kääntyi katsomaan minua. Hän kysyi hieman arasti:
” Voisitko kertoa vielä kerran millaista siellä Tulipurossa on? ” Hihitän mielessäni ja kertaan samat asiat, jotka olen kertonut jo arviolta miljoonasti uudestaan siskolleni. Lopulta olemme tilalla ja lähden omiin askareisiini.

16.8
”Joko ollaan pian perillä? ” siskoni kysyy toivoa täynnä. Raotan silmiäni ja katson hymyillen viereeni.
” Enään joku 15 minuuttia lentoa, ja sitten junalla tunti ”, vastaan raukeasti, ”olemme jo pian perillä Tulipurossa.”

Automme ajaa Tulipuron pihaan viimein. Olemme melko ajoissa, mutta muutama auto näkyy olevan paikalla.
” Ahaa, neiti Redwood ja hänen siskonsa. Mainiota! ” Bretrix huudahtaa.
” Sinä voit viedä tavarasi omaan huoneeseesi, mutta sinä voit lähteä vielä kanssani toimistoon vanhempiesi kanssa täyttämään pieni lomake ”, hän jatkaa osoittaen ensin minua, ja sitten siskoani. Nyökkään, ja lähden kävelemään ylös linnan portaita. Avaan raskaan oven, ja astun sisään. Hengitän raikasta hevosten tuoksua, ja tunnen olevani toisessa kodissani. Henkäisen vielä kerran syvään, ja lähden sitten raahaamaan painavaa matkalaukkuani ylös. Kävelen Fudgen tuvalle tottuneesti, ja avaan tuvan oven. Oleskeluhuone on melkein tyhjillään, ja ainoastaan nurkassa istuu joku. Raahasin laukkuni huoneeni ovelle ja henkäisin syvään; emme olleet nähneet lomalla, mutta olimme viestitelleet hieman, ja olin saanut ymmärtää, että hän tulisi hieman ajoissa. Avasin oven hymyillen, ja virnistin, kun Ellen käännähti katseensa.
” Charly! ” hän huudahti juosten luokseni, ja halaten minua lujasti. Naurahdin, ja laskin matkalaukkuni alas.
” Hei Elle ”, vastasin hymyillen, ” saanko nyt purkaa tavarani? ” jatkoin kysyvästi. Ellen naurahti, ja päästi minut ohitsensa. Nostin laukkuni sängylleni, ja purin laukkua tottuneesti.
” Taidan lähteä kiertelemään paikkoja, sillä olen purkanut jo laukkuni ”, Ellen sanoi huolettomasti. Katsoin häntä hetken kysyvästi, mutta virnistin sitten kiusoittelevasti, ja vastasin kujeillen:
” Ahaa, haluat nähdä Ethanin. Onnea matkaan vain! ” Ellen mulkaisi minua, ja kääntyi avaamaan oven. Sitten hän asteli muka loukkaantuneena pois huoneesta, mutta hän käänsi vielä katseensa ja näytti kieltään minulle virnuillen. Hymähdin ja purin laukkuni loppuun.

” Moi C-h !” Algepra huudahti juosten luokseni.
” No moi vaan A-l ”, vastasin virnistäen ja pörröttäen hänen hiuksiaan. Hän muistutti todella paljon minua, ja siksipä olemmekin hyviä kavereita, vaikka olemmekin siskoksia.
” Tiedätkö jo hoitohevosesi? ” kysyn häneltä mietteliäänä.
” Joo, odotappa hetki… Kuusivuotias kimotamma, newforest, Mrs. Milky Way”, hän vastasi katsahtaen paperiinsa.
” Jaa, se on varmaan se yksi melko uusi poni, joka tuli keväällä. Voimme mennä katsomaan sitä myöhemmin. Kenen kanssa nukut muuten? ” kysyin häneltä uteliaana.
” Jonkun neiti Manteaun kanssa. Varmaan ranskalainen, sukunimestä päätellen ”, hän vastasi hymyillen.
” No, vie kamasi huoneeseesi, ja tule sitten alakertaan isoon ruokasaliin. Meillä alkaa illallinen aivan juuri ”, sanoin hänelle totisesti. Hän nyökkäsi, ja lähdimme omille teillemme.

Illallisen jälkeen lähdin tallille. Ilta oli jo alkanut hämärtyä, ja juoksin ripeästi tallin ovesta sisälle. Iltaheinien jako oli meneillään, ja nappasin kärrystä Mayan osuuden. Hiippailin Mayan karsinalle intoa täynnä, ja avasin oven varoen. Aivan karsinan perällä Maya katsoi minua pelokkaana. Kun se tunnisti minut, se riensi nopeasti luokseni hamuten hiuksiani. Naurahdin, ja laskin heinät maahan. Olin niin onnellinen, kun pääsin takaisin kaverieni luokse. Ja ennen kaikkea Mayan luokse. Mayasta oli tullut minulle ystävä, jopa oikeastaan varaäiti, joka kuunteli kaikki murheeni ja iloni keväällä. Suhteemme on näkynyt ratsastuksessammekin, ja olemme kehittyneet molemmat valtavasti. Siksipä minulla olikin kamala ikävä sitä kesällä. Mutta nyt onneksi saan olla sen kanssa taas koko vuoden.

Kävelin sekavissa tunteissa huoneen ovelle. Aukaisin oven ja näin Ellenin istumassa sängyllä.
” Voi Ellen! Kuulin kaiken riidastanne”, sanoin myötätuntoisesti. Ellen kääntyi näyttäen tummanpuhuvat kasvonsa.
” Oletko kunnossa? ” kysyn huolestuneena.
” En todellakaan! Ihan kuin päivä ei olisi ollut tarpeeksi kauhea, ja sitten joku tulee vielä ”kuulustelemaan” minua siitä, onko minulla hevosta! ” hän vastasi puuskahtaen kipakasti.
” Sillä ei ole väliä, mitä muut ajattelevat sinusta, sillä sinulla on kuitenkin kaverisi ja perheesi tukemassa sinua”, vastasin rauhoitellen muistellen isoäidin viimeisiä sanoja. Kyyneleet valuivat melkein silmäkulmasta, mutta pakotin ne pysymään sisällä. En pahentaisi Ellenin oloa itkemällä itsekin.

Olimme puhuneet jo pitkään kaikesta, ja oli jo aamuyö. Olin nukkunut vain muutaman tunnin, ja sekin hyvin katkonaisesti. Olin hyvin väsynyt, mutta hiivin silti huoneen poikki vilkaisten Ellenin sänkyyn. Sänky oli tyhjä, ja päättelin, että Ellenillä oli ollut sama ajatus kuin minulla. Hiivin alas portaita, ja näin Ellenin ikkunan ääressä. Hiivin hänen taakseen, ja kuiskasin hiljaa hänelle:
” Olenko muuten kertonut, että siskoni on täällä?” Ellen käännähtää, ja pudistaa päätään hiljaa. Käännymme molemmat katsomaan taas ulos, ja huokaisen syvään. Pääasia, että Tulipuron kouluvuosi on alkanut. Kaikista kommelluksistaan huolimatta.

Vastaus:

Tarinan jäsentely toimi hyvin päivämäärien avulla. Aloituksessa oli ihanan vapautunut fiilis. Siskosi oli ihanan suloinen varsinkin tässä kohdassa: ” ” Voisitko kertoa vielä kerran millaista siellä Tulipurossa on? ” Hihitän mielessäni ja kertaan samat asiat, jotka olen kertonut jo arviolta miljoonasti uudestaan siskolleni.” Tarinaan toi lisämielenkiintoa siskosi saapuminen opistolle. Jännittävää nähdä, miten Algepra lomittuu juoneesi tulevana lukuvuonna :)

Hihii, taas yhteensopiva tarina Ellenin tarinan kanssa! On aina niin metkaa, kun juonenne yhdistyvät sulavasti. Kuitenkaan tarinanne eivät ole samanlaisia, vaan poimitte aina toistenne tarinoista pieniä kohtia ja kerrotte sitten tapahtumat omasta näkökulmastanne, aivan uudella tavalla. Olen sanonut tämän jo aiemmin, mutta opisto tuntuu paljon yhtenäisemmältä, kun huomioitte toisenne oikeasti ettekä vain edistä omia juonianne jossain omassa ulottuvuudessanne.

Saat tarinasta £38 sekä tupapisteen.

- Bretrix, 3.4.

Nimi: Charlotte Redwood, Fudge

17.02.2016 18:16
5. luku ~ Last chapter
” Oletko valmis? ” kysyn Elleniltä. Hän nyökkää ja lähdemme tallustelemaan hitaasti eteenpäin, Ellenin varoessa kättään. Kävelimme rauhakseen, sillä meillä ei ollut kiire. Loppukokeet olivat menossa jo ohi, jäljellä olivat enään hevosten historian koe sekä rakenteen ja anatomian käytännön koe. Suuntasimme historian luokalle, sillä ensimmäinen koe oli siellä. Historia oli minulle vaikein oppiaine, mutta onneksi kokeesta tulisi kuulemma melko helppo. Luokan ovi oli jo auki, ja astuimme sisään yhdessä. Luokassa ei ollut vielä melkein ketään, joten saimme valittua takariville paikat. Ellen lysähti kiitollisena tuolille, huudahtaen samalla ”au!”.
” En aina muista kättäni, mutta tälläisissä tilanteissa sitä on mahdoton unohtaa ”, hän sanoi puuskahtaen. Nyökkäsin mietteliäänä, sillä kertasin jo mielessäni lukukauden loppuaikaa. Kevät oli jo pitkällä, ja kouluvuoden loppuun oli enään vain muutama viikko. Sitten palaisimme kotiin kesälomalle, ja syksyllä aloittaisimme uudestaan neljännellä. Samassa hetkessä tajusin, kuinka pitkä aika siitä oli, kun olin käynyt kotona. Menisimme käymään myös Liverpoolissa setäni luona. Näkisin Magin ja Puten ja Modenan ja ehkä Magical Princessin… Mutta joutuisin jättämään Mayan tänne koko kesäksi. Se ei olisi kivaa, sillä olen jo kiintynyt Mayaan voimakkaasti, ja jään kaipaamaan sitä kesäksi. Ehkä saisin sen mukaani…

Säpsähdän, kun professori Huurre saapuu luokkaan. Luokka on täyttynyt jo, ja koe voi siis alkaa. Professori aloittaa kokeiden jakamisen, ja minun kohdallani hän virnistää. Katson hieman kummeksuen professoria, mutta hän vain viittaa minua koepaperiin päin. Kirjoitan nimeni siistillä käsialalla kokeen ylälaitaan. Mustekynällä kirjoittaminen saattaa sotkea, mutta sillä saa myös parempaa käsialaa. Katson ensimmäistä kysymystä. Luettele kolme alkukantaista rotua… Przewalskinhevonen, tarpaani ja metsähevonen tietääkseni. Päätän laittaa ne, ja kirjoitan mustekynälläni vastauksen siististi.

Lopputunti menee nopeasti koetta tehdessä. Viittä minuuttia ennen tunnin loppua palautan kokeen huokaisten helpottuneina. Professori hymyilee, ja antaa minulle toisen lapun vaihtona. Käännän paperin, ja rupean lukemaan Huurteen suttuista käsialaa.
* Jää tunnin jälkeen tähän. Minulla on sinulle asiaa.
- Huurre *
Nyökään vaivihkaa ja kävelen kummastuneena omalle paikalleni. Viimeiset viisi minuuttia luen vain lappua, ja mietin, mitä asiaa professorilla olisi.

” Ellenkin voi jäädä, ei tämä niin yksityistä ole ”, Huurre vastaa virnistäen, ” Niin, haluaisin kysyä, haluaisitko tai haluaisitteko auttaa minua yhdessä jutussa. Homma olisi helppo, ja Ellenkin pystyisi tekemään sen.”
” No minä voin ainakin auttaa ”, vastaan hämmentyneenä, ” Mikä se homma on?”
” No, minä tarvitsisin hieman apua, sillä rehtori on pyytänyt, että ottaisi kuvan itsestäni koulun opettajalistaan”, opettaja vastasi vaivautuneesti.
” Niin miten me siinä voimme auttaa?”Ellen kysyi vuorostaan.
” No, tarvitsisin jonkun ottamaan kuvan, ja ajattelin, että kuva otettaisiin luokan takaa niin, että kuvassa näkyisi kaksi oppilastakin minun lisäkseni. Olen jo kysynyt yhden, ja ajattelin, että te voisitte myös auttaa”, opettaja kertoi. Nyökkäsimme yhtä aikaa ja opettaja huokaisi helpottuneena.
” No, odotellaan vain toista oppilasta kuvaan”, hän sanoi, ja siinä samassa ovi aukesi. Sisään astui Austin, joka hymyili nähdessään meidät. Käänsin katsettani, jotten olisi punastunut.
” Minä voin ottaa kuvan”, Ellen tarjoutui hilpeästi. Katsoin Elleniä murhanhimoisesti, mutta hän vain virnisti minulle.
” Selvä, mene sitten tuon etummaisen pulpetin taakse, ja Austin ja Charlotte voivat sitten mennä siihen pulpettiin istumaan. Ota kuva niin, että minut ja taulu näkyy, mutta että oppilaatkin näkyisivät. Ja te kaksi, menkää istumaan, ja olkaa aivan kuin normaalilla tunnilla”, opettaja sanoi. Huokaisin, mutta tottelin. Kirosin mielessäni paripulpetteja, sillä oloni oli jo muutenkin vaivaantunut. Istuin oikealle puolelle, ja Austin istui toiselle. Tunsin, kuinka Austinin lämmin käsi otti kädestäni kiinni. Katsahdin taakseni, ja näin Ellenin kameran kanssa. Purskahdin nauruun, sillä Ellen näytti hyvin hullunuriselta, koska hän ei voinut pitää toisella kädelä kamerasta kiinni. Ainakaan kunnolla. Austinkin yhtyi nauruun nähdessään Ellenin, mutta vakavoiduimme nähdessämme opettajan katseen. Aloitimme kuvaukset hilpeällä mielellä.

” Meidän täytyy jutella ”, Austin sanoi minulle kuvausten loputtua. Nyökkäsin, ja katsahdin kellooni.
” Minulla on seuraavaksi rakenteen ja anatomian koe, mutta se on vasta puolen tunnin päästä ”, sanoin helpottuneena.
” Mainiota, minullakin on se. Ehdimme siis hyvin puhua”, Austin vastasi hymyillen. Katsahdin taakseni, paikkaan, jossa Ellen oli ollut, mutta hän ei ollutkaan enään siinä. Katsoin takaisin Austiniin, ja virnistimme yhdessä; Ellen käveli vähän matkan päässä Ethanin kanssa.
” Tule ”, sanoin ja lähdin kävelemään. Päätin, että oli aika näyttää yksi lempipaikoistani hänelle.

Johdatin Austinin tallin taakse, ja sieltä ylös mäelle. Juoksimme mäen alas, ja käännyimme loivasti vasemmalle. Sieltä alkoi metsä, ja sinne olikin suuntamme. Kävelimme yhdessä metsän halki, ja saavuimme lammen rantaan kotvan kuluttua. Austin hengähti hämmästyksestä, ja hymähdin iloisena hänelle. Istahdimme lähimmän kuusen alle, ja kaivoin taskustani suklaapatukan.
” Haluatko?”, kysyin virnistäen.
” Vielä kysytkin! ” Austin huudahti nauraen. Puolitin suklaapatukan, ja ojensin toisen puolen Austinille. Hän otti sen hymyillen vastaan. Söimme patukat hiljaisuuden vallassa. Metsässä oli hiljaista, ja lammen heikko liplatus kuului hyvin kuusen alle.
” Ethan taitaa tykätä Ellenistä, vai?” kysyin Austinilta rikken hiljaisuuden.
” Jep”, Austin vastasi. Hiljaisuus vain jatkui, joten lopulta päätin rohkaista mieleni ja kysyin sitä, mitä olin miettinyt pitkään:
” Haluatko lisää? ” Austin nyökkäsi, ja annoin toisesta suklaapatukastani puolikkaan hänelle. Hiljaisuus vain jatkui kunnes Austin kysyi hiljaa:
” Mitä sinä aiot tehdä kesälomalla ?”
” Menen setäni luokse Liverpooliin, siellä luultavasti ratsastan setäni hevosilla”, vastasin tyynesti. Hiljaisuus vain jatkui, ja nojasin varoen Austiniin. Hän otti kädestäni kiinni, ja istuimme pitkään liikkumatta. Hän veti minua hieman lähemmäs, ja lopulta istuimme aivan vierekkäin. Suljin silmäni, ja laskin pääni Austinin olkapäälle. Tunsin hänen lämpimät ja pehmeät huulensa huulillani, ja vastasin suudelmaan. Hetki oli taijanomainen ; metsässä kuului vain linnun liverrys ja lammen liplatus, ei muuta. Säpsähdin ja räväytin silmäni auki, kun kuulin hihitystä. Vetäydyimme molemmat kauemmas toisistamme, ja katsoin hölmistyneenä ympärilleni. En nähnyt hihityksen lähdettä, mutta sen sijaan kuulin sen. Nousin ylös, ja käveli lähimmän pensaikon luokse. Sieltä nousi pystyyn hihittävä Ethan, joka auttoi Ellenin ylös.
” Mitä te täällä teette? ” kysyin hämmentyneenä.
” Samaa kuin tekin; olimme retkellä ja päätin näyttää lempipaikkani.”, Ellen vastasi ripeästi. Mulkaisin häntä, mutta hänen kasvoillaan oli niin erikoinen ilme, että minuakin rupesi naurattamaan. Austin käveli taakseni, nauraen hänkin. Lopulta me kaikki nauroimme melkein kierien maassa.
” Okei okei, pian ollaan sujut”, Ethan sanoi, ja veti Ellenin lähelleen. He suutelivat lyhyesti ja tottuneesti, joka sai minut hihittämän entistä enemmän.
” Menee jo rutiinilla, vai? ” Austin kysyi juuri sen, mitä minä meinasin sanoa.
” Sinä senkin… ”, Ethan huudahti heittäytyen Austinin kimppuun. Pojat painivat hetken meidän nauraessamme kovasti. Kun pojat palasivat, totesin sen, mitä kaikki miettivät:
” Miettikääpä, jos Rebecca hyppäisi tuolta puskasta kamera kädessään ”. Se sai aikaan uuden naurunpuuskan, joka tosin loppui lyhyeen, kun tajusin katsoa kelloa. Koe alkaisi jo pian, ja meidän pitäisi mennä. Olimme jo lähdössä juoksemaan, kun pojat vetivät puskasta jotain. Ne olivat vanhat maitokärryt!
” Luulitteko, ettemme me olisi koskaan käyneet täällä? Kyytiin siitä! ” he huudahtivat yhteen ääneen. Hyppäsimme nauraen kyytiin, ja pojat lähtivät vetämään meitä tottuneesti.

Saavuimme tunnille ajoissa, ja koe alkoikin heti. Koe oli melko helppo, sillä kokeessa piti vain nimetä hevosen eri osat, sekä se, mihi niitä käytettiin. Siksipä koe olikin jo pian ohi, ja loppukokeetkin oli näin saatu päätökseen. Kohti neljättä luokkaa vain.

Kotimatkalla:
Radiossa soi sama musiikki, kuin Tulipuroon tultaessa. Tällä kertaa en laittanut sitä kiinni, vaan annoin sen soida rauhassa. Tällä kertaa sanoissa oli ainakin osittain perää, ja hyvä niin. Kun kappale loppui, tajusin, että niin loppui tämäkin ”luku”. Yksi elämän monista luvuista oli nyt ohi, mutta se ei ollutkaan haikeaa, vaan jännittävää, sillä nyt mentäisiin kohti uutta lukua, ja uutta alkua!

Todistus:
Hevosten sairaudet, HYVÄ
Hoitomenetelmät, LOISTAVA
Luonnollinen hevosmiestaito, HYVÄ
Ratsastus, LOISTAVA
Kehonkieli, LOISTAVA
Rakenne ja Anatomia, HYVÄ
Hevosten historia, LÄPÄISTY
Hoitaminen, LOISTAVA
Toivottavasti piti laittaa näin.

Vastaus:

Hei jes, ensimmäinen koeviikkotarina sinulta!

Huurteen lappu hämmensi minuakin, enkä oikein keksinyt mitä asiaa hänellä olisi voinut sinulle olla. Ei ollutkaan ihan jokapäiväinen pyyntö professorilta :D Hihkuin mielessäni, kun Austin asteli sisään luokkaan (jee!). Enemmän innostuin kuitenkin, kun poika ehdotti, että voisitteko te jutella. Ja hei – minulla oikeasti (aikuisten oikeasti) tuntui vatsanpohjassa pieni jännitys, kun istuitte hiljaisuuden vallitessa lammen äärellä.

Kahta virkettä haluaisin vielä kommentoida:
1) Metsässä oli hiljaista, ja lammen heikko liplatus kuului hyvin kuusen alle. (Ihana virke, hyvää ja rauhallista kuvailua.)
2) Hiljaisuus vain jatkui, joten lopulta päätin rohkaista mieleni ja kysyin sitä, mitä olin miettinyt pitkään:
” Haluatko lisää? ” (Voi herranjestas sinun kanssasi taas :D Luulin jo, että kysyt suhteestanne jotakin, mutta sinäpä päätitkin vedättää lukijaa..! Kyllähän tämä kohta nostatti hymyn huulille.)

Tarinan lopetus oli ihanan innokas ja samalla toivoa täynnä. Näihin tunnelmiin onkin hyvä jättää tämä vuosiluokka. Lisään todistuksen tietoihisi ja siirrän sinut neljännelle. Annan tästä tarinasta £46 ja £20 stipendin vuosiluokan suorittamisesta. Lisäksi saat neljä tupapistettä.

- Bretrix, 18.2.

Nimi: Bretrix, rehtori

15.02.2016 10:43
Christian on ostanut sinulle ystävänpäivälahjaksi vaaleat ratsastushanskat kilpailuja varten!

Nimi: Charlotte

01.02.2016 19:02
Ja laskujeni mukaan minulla olisi jo 7 tarinaa, tosin en tiedä otetaano joulukalenterin tarinoita sekä teematarinaa mukaan. (edellisellä sivulla on 4 tarinaa, tällä 3)

Vastaus:

Toki teematarinoista saa tarinamerkinnän. Olen näköjään unohtanut lisätä kaksi teematarinaa tarinoidesi yhteislukemaan... Kannattaa olla vastaisuudessakin itse tarkkana tarinoiden määrästä, sillä minulle sattuu kyllä virheitä!

Nyt kun sinulla on kaikki tarvittavat tarinat kasassa, voit siirtyä seuraavalle vuosiluokalle heti, kun haluat. Muistathan kuitenkin tarkistaa ennen neljännelle siirtymistäsi, että olet ostanut kaikki kolmannelle vuosiluokalle suunnatussa tavaralistassa olevat tavarat. Kirjoita lisäksi vielä koeviikkotarina ja laita kustakin oppiaineesta saamasi arvosanat tarinan loppuun. Kokeista saat tarvittaessa lisätietoa opisto-kategoriasta koulunkäynti-linkin takaa.

- Bretrix, 11.2.

Nimi: Charlotte

01.02.2016 18:58
Tuleekos tuosta teematarinasta yksi tarina kokonaistarinoihin?

Vastaus:

Vastailen ylempään.

- Bretrix, 11.2.

Nimi: Charlotte

31.12.2015 15:38
Oho, ei tullu kokonaan tota, poista toi, tässä uus.

4. luku ~ Day of bewilderment
Herään aamulla kauniiseen säähän, ja kun nousen katsomaan ulos ikkunasta, tunnen, että tästä päivästä tulee jotain erikoista, joko hyvällä tai pahalla tavalla. Keskiviikko ennen jouluaattoa on mukava päivä, sillä tunteja ei ole, ja vapaa-ajan voi käyttää hevosten kanssa. Toki niin voi tehdä myös muina päivinä jouluviikolla, ja lauantai on oikeastaan enemmän suosikkipäiväni. Lauantait ovat kauniimpiakin, ja usein lauantaina on parempi sää kuin sunnuntaina tai muina päivinä. Vaikkakin se on sattumaa, uskon, että lauantait ovat jotenkin maagisempia päiviä. Sitäpaitsi sunnuntaina ajattelee, että huomenna on taas koulua, ja päivä menee sen sortin takia aina pilalle. Onhan arkipäivätkin mukavia, mutta ne eivät peittoa lauantaita, koska niinä on koulua, ja vaikkakin koulu on kivaa, on silti kivempaa kun on paljon vapaa-aikaa. Ja vaikka vapaa-aikakin vietetään usein hevosten kanssa, kuten tunnitkin, on eri asia saada päättää, haluaako maata vain karsinassa Mayan kanssa, vai ratsastaa niityillä lumen lentäessä kavioista.

Ikkunasta katsellessani tulen ajatelleeksi, että miltähän mahtaisi näyttää tämä sama maisema niin, että hevosia laiduntaisikin ikkunan alla, eikä laitumilla. Ajatus on tyhmä, sillä eiväthän hevoset voi laiduntaa täysin vapaana, mutta ainahan voi kuvitella. Mielikuvitus onkin yksi tärkeimmistä ja parhaimmista taidoistani. Jo pienenä mummini sanoi minulle usein, että jos jaksaa uskoa olemattomaan, siitä voi tulla totta. Siitä lähtien olen aina uskonut, että osaan lentää, ainakin siihen saakka, kun yritin lopulta lentää, ja putosin katolta murtaen käteni. Joo, olin pienenä todella tyhmä, sillä ymmärsin mummin lauseen aivan väärin. Mummi tietysti tarkoittaa erilaisia tapahtumia, kuten vaikka tilannetta, kun olin murtanut käteni, ja olin jo luopua toivosta, koska parantumisessa meni niin kauan. Ne olivat elämäni kauheimpia hetkiä, sillä luulin, etten voisi enää koskaan ratsastaa. Onneksi käsi parantui, kun jaksoin uskoa parantumiseen. Ja jo pian parantumisen jälkeen ratsastin kisoissa, ja tulin toiseksi. Siis, kun uskoo unelmiin, ne voivat toteutua.

Istuudun ikkunalaudalle, ja katselen huonettamme; Ellen nukkuu sikeänä vuoteessaan vääntelehtien kamalasti. Katselen häntä hivenen huolestuneena, mutta epäilen ja toivon, että hän näkee vain painajaisia. Yhtäkkiä Ellen kavahtaa istumaan.
” Huh, onneksi se oli vain unta!” Ellen huudahtaa hengästyneenä.
” Niin mikä?”, kysyn ihmeissäni Elleniltä.
” Se, että Albatrossilla oli ähky, ja se meinasi kuolla”, Ellen vastaa helpottuneena. Sävähdän, sillä pelkään että se ei ole vain unta.
” Tuota, pitäisikö meidän käydä varmuuden vuoksi tallissa katsomassa, että se on varmasti unta.”, sanon pelokkaalla äänellä.
” No, jos välttämättä haluat.”, Ellen toteaa ja hyppää sängystä. Hän kiiruhtaa vaihtamaan vaatteet. Vaikkei siinä kauaa mene, minusta tuntuu, kuin Ellen pukisi vaatteita monta tuntia. Lopultakin hän saa vaihdettua ylleen päivävaatteet. Säntäämme enempiä odottamatta suoraan alas oleskeluhuoneeseen, ja sitten ulos. Juoksemme päätä pahkaa tallille, suoraan Albatrossin karsinalle. Siellä Albatross seisoo rauhallisena silmät lurpsuen. Huokaisen helpotuksesta, koska pelkäsin niin, että tämä olisi se juttu. Mutta ei, ei onneksi. Paitsi jos se on vielä vakavampi…

Suljen silmät onnellisena, kun astun ulos tallista. Ulkona on kirkas ja seesteinen sää, ja ilma pysyy kohtalaisen viileänä. Talvi on selvästi päällä, ja toivon, että se pysyy vielä pitkään. Muistelen talvia, joita olen viettänyt Suomessa mökillämme; kaikkialla märkää ja lunta todella harvoin. Onneksi täällä sentään riittää lunta, oikein kunnolla tarkalleen ottaen. Kinoksia on joka paikassa, ja lähistöllä näen nuorempia oppilaita laskemassa mäkeä, ja vanhempia kävelemässä ja juttelemassa. Joku aloittaa lumisodan, ja väistän suurta lumipalloa, joka lentää suoraan pääni ohi. Minun tekee mieli mennä mukaan, mutta jokin sisälläni sanoo, että ei. Ihmettelen outoa oloani, sillä minullahan pitäisi olla hyvä olo; lauanta, kaunis sää ja ei koulua. Miksi olen niin varuillani? Tuulenpuuska nostattaa hiukseni ilmaan, ja saa ne lentämään takanani. Säpsähdän, mutta annan hiusten lentää, sillä se tuntuu mukavalta. Stressi häviää hiljalleen ulkoilmassa, ja palaan takaisin talliin. Menen suoraan Mayan karsinalle, sillä aijon mennä tänään yksin maastoretkelle, pitkästä aikaa lukuunottamatta retkeä ennen ”kauhun hetkiä” eli lahjojen katoamista. Avaan karsinan oven, ja Maya hirnahtaa hiljaa. Astelen Mayan luokse, ja rapsutan sitä korvan takaa. Maya puhaltaa hiuksiani, ja melkein nauran ääneen, sillä se kutittaa kauheasti. Otan kumisuan käteeni, ja alan harjaamaan pyörivällä liikkeellä Mayaa. Maya nauttii, ja puhaltaa kiitokseksi taas hiuksiini. Harjan pyörivä liike on tuttua, ja teen sitä niin tottuneesti, etten huomaa ajan kulua. Kaunis käkikello kukkuu jo kaksitoista, kun saan urakkani valmiiksi. Mutta tulos onkin sen mukainen, ja Maya oikein hohtaa kauniina. Sanon heipat Mayalle, ja pyydän sitä olemaan sotkematta itseään, sillä ajattelen mennä välissä syömään ennen maastoretkelle menoa.

Ruoka olikin herkullista, ja kello tikittää jo puoli yhtä, kun juoksen ruokasalista aulaan ja aulasta ulos. Juoksin tallille nopeasti, välittämättä kovasta lumisateesta. Otan Mayan heti karsinasta, ja vedän sille nopeasti satulan ylle ja suitset niskaan. Kipaisen vielä hakemassa kypäräni, joka jäi satulahuoneeseen, ja talutan sitten Mayan ulos. Nousen ratsaille, ja käännän Mayan kohti suosikkipaikkaani. En ehdi kauaa ratsastaa sillä joulujuhla alkaa jo pian, mutta minun on pakko päästä tuulettumaan. Niinpä kannustan Mayan ravin heti kun se on lämmennyt tarpeeksi. Ravaamme reippaasti, mutta liukastelematta lammen rannalle, ja pysäytän Mayan sinne. Laskeudun satulasta ja katson viimein kunnolla ympärille. On hyvin kaunista; puiden oksilla riippu lunta, ja lammen jää kiiltää kauniisti. Lunta sataa kovaa, ja en näe kauas eteeni, mutta silti paikka on kauneimpia jossa olen koskaan käynyt. Millainen se olisi kesällä? Kaikkialla on vihreää ja lampi liplattaa hiljaa aaltoillessa. Linnut laulavat, ja kaukaa kuuluu hevosen hirnuntaa. Linnan takana on oikea satumaa; niittyjä ja metsää, lampia ja puroja.

Hätkähdän ja katson kelloa pelästyneenä. Se on jo viisi, ja joulujuhla alkaa kuudelta! Ja pitää vielä ehtiä vaihtaa vaatteet esitystä varten, meikata, käydä suihkussa… En millään ehdi. Nousen nopeasti Mayan selkään, ja käännän sen paluumatkalle. Matkalla en taaskaan ehdi katsoa paljoa ympärille, vaikka ei sillä, ei sinne näkisikään. Lunta pyryttää entistä kovemmin, ja joulumieleni on korkealla. Olen jo melkein unohtanut aamuisen hämmennyksen, sillä koko päivän on ollut hiukan kiire. Saavun tallille, ja laskeudun Mayan selästä. Talutan sen ripeästi karsinaan, ja rupean säätämään satulavyön kanssa.
”Hei, auttaisiko, jos hoitaisin Mayan tänään puolestasi? ”, Crimer sanoo tupsahtaessaan karsinan ovelle.
” Oletko tosissasi? Se olisi mahtavaa!”, huudahdan innoissani.
” Jep, enkös olekkin kiltti?”, hän kysyy leikillään.
” Olet oikein kultainen, ainakin yleensä...”, sanon ilkikurisesti.
” Jep, enkä vaadi tästä palveluksesta kuin kymmenen karsinan siivousta” Crimer jatkaa ”anteliaana”.
”Kiristäjä! No, kai minun on pakko suostua. Kymmenen karsinaa siis”, puuskahdan alistuneesti. Crimer virnistää kun tulen karsinasta ulos. Näytän hänelle kieltäni ja juoksen sitten tallista ulos.

Huh, onneksi se on ohi, ajattelen. Esityshän meni aika hyvin, ja onneksi se oli toisiksi viimeinen. Esitimme tanssiesityksen Ariana Granden Santa tell me kappaleeseen-, ja se meni jotakuinkin hyvin. Nyt enää vaatteiden vaihto ja siten jouluruualle.

”Hei”, Austin sanoo ja tulee istumaan viereeni.
”Hei”, vastaan ja käännän katsettani hieman, jotta Ellen ei näkisi punastumistani.
” Tuota… Minä vain ajattelin… Että haluaisitko tulla parikseni uudenvuodentansseihin?” Austin kysyy hämillään. Käännän katseeni häneen silmät suurina.
” Oletko tosissasi?” kysyn, ja Austin katsoo minuun kiusaantuneena.
” Joo, vai onko sinulla jo pari… ” hän sanoo ja kääntää katseensa vaivaantuneena.
” Eeei, ajattelin vain… No, minä tulen”, sanon jokseenkin hämilläni ja helpottuneena.
” Kiva, nyt minun pitää mennä. Tavataan!” Austin sanoo iloisesti. Nyökkään ja katson hänen peräänsä.

”Arvaa mitä!”, Ellen huudahtaa heti kun pääsemme huoneeseemme.
” No mitä? Pyysikö Ethan sinua pariksi?”, kysyn hilpeästi.
” Höh, mistä arvasit?”, Ellen kysyy hämillään ja pettyneenä.
” No katsos… Austinkin pyysi minut”, sanon ujosti.
”Oikeastikko, kiva!!”, Ellen huudahtaa iloisena.
” Sitten voidaan mennä katsomaan uusia mekkoja yhdessä kaupungille ja….”, Ellen sanoo ja jatkaa höpöttämistä. Voihkaisen mielessäni, sillä tiedän, että tästä tulee piiiitkä viikko ennen tansseja. Mutta oikeastaan… Pidän ajatuksesta.

//Tässä oli niinku joulutarinakin samalla
Eli nää tavarat:
mekko, 20.00 ( tulipunainen)
mekko, 20.00 (smaragdinvihreä)

Vastaus:

Olen pahoillani, että tämä jäi epähuomiossa kommentoimatta. No, nyt kuitenkin rustaan tähän vastauksen.

Ihana aloitus :D Jotenkin tykästyin siihen, kuinka analysoit päiviä ja niiden paremmuutta ja huonommuutta toisiinsa nähden. Viihdyttävää. Lisäksi minusta oli hauska, että lopputulemasi oli: ”uskon, että lauantait ovat jotenkin maagisempia päiviä”. Yllätyin, että jatkoit pohdintoja myös seuraavassa kappaleessa. Tuo oli kyllä parhautta. Lempilauseeni koko tarinassa oli varmaan ”Mielikuvitus onkin yksi tärkeimmistä ja parhaimmista taidoistani.” Lisää tällaista, kiitos :D (Ps. hymähtelin lentämistarinallesi..)

Lukiessani tarinasi aloitusta tulin ajatelleeksi, että harvoin oppilaat kirjoittavat tämäntyylistä rauhallista tekstiä. Yleensä tapahtumat ovat keskipisteessä, ja tarinoissa edetään koko ajan. Valaistuin tätä lukiessa siitä, että välillä olisi hyvä pysähtyä tarinaan. Istua paikoillaan ja kertoa ajatuksistaan, niin kuin sinä teit. Tarinasi alkuun olikin latautunut täysin seesteinen tunnelma.

Minun oli hieman vaikea virittäytyä joulutunnelmaan, sillä siitä on jo yli kuukausi aikaa.. xd No, eihän tuosta joulujuhlasta ollutkaan kuin hieman tarinan lopussa. Lisään lupaamani tavarat kaappiisi sekä annan sinulle neljä tupapistettä tästä teematarinasta.

- Bretrix, 28.1.

 

virtuaalitalli virtuaalihevonen

©2019 Tulipuro ♡ hevosopisto - suntuubi.com